Vieläkö näen unia

Todistaakseni että olen yhä elossa, päätin kirjoittaa novellin. Saatan vielä muokkallai sitä, mutta tässä on ensimmäinen versio. Kertokaa mitä pidätte!

”Vieläkö olet nähnyt niitä unia?” kysyit ja katsoit kulmiesi alta. Katseesi kertoi sinun tietävän vastaukseni, mutta sinun oli silti kysyttävä samaa kerran viikossa. Nyökkäsin.

    ”Edelleen joka lauantai”, totesin viileästi. Toinen kulmakarvasi kohosi ja suusi aukesi raolleen valmiina kysymään lisää. ”Ja herään kello 02.02”, lisäsin ennen kuin ehdit kysyä. Tuntui turhalta käydä tämä sama keskustelu viikoittain, mutta jotkut uskoivat siitä olevan hyötyä. Itse en kyseistä hyötyä ollut vielä huomannut, mutta enhän ollut asiantuntija. ”Siitä on nyt 234 päivää”, mumisin hihaani ja tuijotin parkettia. Näin sivusilmällä sinun liikahtavan. Kohta kysyisit mitä ajattelin asiasta. Voisin vastata ennen kuin ehdit kysyä, mutten jaksa.

    ”Mitä ajattelet asiasta tällä hetkellä?” kysyit ja tapitit minua asiallisesti. Kohautin harteitani ja ynähdin. Myttäsin nenäliinan kädessäni ruttuun ja yritin suoristaa sen. Mikään ei tulisi muuttumaan. Istuisin täällä vielä vuodenkin päästä. Tai kolmen vuoden.

    ”Vihloo. Särkee. Jomottaa. Rintaa puristaa eikä henki kulje niin kuin ennen. Mietin helpottaako tämä koskaan, ja olen aika varma ettei helpota”, kuiskasin. Huomasin jälleen hierovan sormusta vasemmassa nimettömässäni. Sisälläni muljahti ikävästi, ja päästin irti sormuksesta. Epävarmuus repi minua palasiksi. Kaipasin häntä niin paljon, päivä päivältä enemmän, enkä tiennyt missä hän oli. Kukaan ei tiennyt. Vuosi sitten maailmanrauhaa halajava pellavapääni oli kiskonut päälleen maastokuvioiset housut ja takin, ja astunut lentokoneeseen. Silloin uskoin hänen palaavan puolenvuoden kuluessa niin kuin oli tarkoitus. Hänen päätöksensä lähteä rauhanturvaajaksi pelotti minua, mutta tiesin sen tekevän hänet onnelliseksi, joten en yrittänyt estellä. Hän sai yrittää pelastaa maailmaa. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat kurjilta, sillä odotin hänen tekstiviestejään kuin kuuta nousevaa, eikä niitä todellakaan tullut usein. Ei edes joka kerta kun kuu nousi taivaalle. Viestien silloinen odottaminen ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna jokapäiväiseen odotukseeni, joka piinasi minua unissanikin. Se ei jättänyt minua rauhaan hetkeksikään.

   Havahduin ajatuksistani kun sinä yskähdit. ”Jatketaanpa unistasi. Ovatko ne muuttuneet ollenkaan lähiaikoina?"

   Kyllä ne olivat. En vain tiennyt uskalsinko myöntää sitä, sillä muutokset pelottivat minua entisestään. ”Istun sen ravintolan nurkkapöydässä – yksin. Pöydällä on kynttilä, jonka liekki lepattaa hennosti. Pälyilen ympärilleni lähes tyhjässä ravintolassa. Käteni hikoavat ja koitan hangata niitä hameeni helmaan samalla kun vilkuilen vastakkaisella seinällä olevaa kelloa. Tarjoilija tulee kysymään odotanko yhä. Nyökkään ja hän poistuu. Vahtaan kelloa, se tulee kahdeksan. Pian näen tutun hahmon kävelevän kohti. Se on hän, valkoinen neule päällään. Hän näyttää siistiltä ja huolitellulta, hiukset geelillä laitettuna, kello kädessä. Hän istuu eteeni ja hymyilee yhtä lumoavasti kuin aina, ja tarttuu käteeni. Samalla hetkellä tarjoilija tuo pöytään spagettiannoksen ja kaksi viinilasia. Kynttilän liekki lepattaa edelleen. Hän kahlitsee minut katseellaan ja tiukentaa otettaan. En kaipaa sanoja, eikä hänkään. Lämpö kulkee lävitseni, kun hän sipaisee kämmenselkääni. Sitten hän irrottaa toisen kätensä, ja työntää sen taskuunsa. Taustalla musiikki voimistuu, se on hempeää ja hivelee ilmaa ympärillämme. Tuntuu kuin tunnit kuluisivat, vaikka kuluu vain muutama sekunti. Hän ottaa käden taskustaan ja polvistuu eteeni. Henkeni salpautuu, kun hän vetää esille sormuksen. ”Teetkö minusta maailman onnellisimman miehen, ja tulet vaimokseni?” hän kysyy. Nyökkään liikuttuneena, en saa sanaa suustani. Hän työntää sormuksen nimettömääni hitaasti, ja silittää kättäni. Hänen silmänsä ovat kostuneet, mutten ehdi sanoa mitään, kun maa allamme alkaa täristä. Erehdyn katsomaan viereistä pöytää, ja kun katseeni palaa häneen, on hänellä päällään maastounivormu, ja katse lasittunut. Ravintolan seinät murtuvat ja lattia rakoilee. Maa tärähtää ja kaadun lattialle. Otteeni hänen kädestään irtoaa, enkä saa enää tartuttua häneen. Hän yrittää saada minusta otetta, muttei onnistu. Mies mustassa kaavussa ilmestyy hänen taakseen, ja tarttuu kiinni jalkaan. Yritän huutaa, mutta minusta ei lähde ääntää. Hän katoaa silmistäni. ”Sinulla ei ole hätää, sillä olen aina luonasi”, kuulen hänen sanansa viimeisenä, ja herään hikisenä sängyssäni.” Minua puistattaa ja huomaan vapisevani. Hän on poissa. Hetki jona sain puhelun hänen katoamisestaan, muutti elämäni täysin. Hääpuku vaatekomerossamme odotti kesää, mutta tärkein puuttui. Mitä tein hääpuvulla jos kihlattuni puuttui?

    ”Näkyikö päivämäärää tällä kertaa missään?” kysyit. Pudistin päätäni. Toinen helmikuuta. Päivä jona olit kosinut minua.

  Puhelin kädessäni alkoi täristä. Tuntematon numero. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olisiko se tämä? Ruumis olisi löydetty? Vai mies elossa? Sinä katsoit minua rohkaisevasti. Nostin puhelimen korvalleni ja vastasin ääni väristen. ”Neiti Aroniitty?”, kuului puhelimesta tuntemattoman miehen ääni. Ynähdin. ”Miehenne on löytynyt. Saatte hänet kotiin vuorokauden sisällä.” En saanut henkeä ja silmissäni sumeni. Seuraavana hetkenä makasin maassa tajuttomana.

Ilma oli lämmin, eikä taivaalla näkynyt yhtäkään pilveä. Minun ylläni valkoista hattaraa, hän tyylikkäässä mustassa. Kuiskatessani ”tahdon” tiesin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan pelätä, sillä kaikki mitä tarvitsin seisoi edessäni, eikä ollut lähdössä minnekään. 

we♥it

xoxo Heidi

Uutta novellia :---)

Vihdoin aika uudelle novellille? En tiedä onko niitä kaipailtu, mutta tässä sitä uutta.

Take my breath away

Eilen olin vielä onnellinen. Nyt kaikki tuntuu kolkolta.

Mikko lähti elämästäni jo ajat sitten. Hän jätti minut yksin. Melkein yksin. Minä olen nyt se, joka hoitaa esikoisemme. Kaksikymmentäkolmevuotiaana on aika rankkaa, kun yrittää elättää itsensä ja neljävuotiaan lapsensa aivan yksin. Ilman ketään. Mietin usein, josko antaisin hänet adoptoitavaksi, jotta hän saisi paremman elämän, mutta rakastan häntä liikaa. Hän tuo hymyn huulilleni.

Melkein vuosi sitten elämäni suunta kääntyi. Olin vienyt Kaisan päivähoitoon ja päässyt juuri töihin. Työnsin kirjakärryä viedäkseni palautetut kirjat paikoilleen. Ajatuksissani tähystin kirjaston sisäänkäynnille, josta tuli juuri sisään sinipaitainen mies. Tumps. Törmäsin kärryineni kirjahyllyyn. "Voihan nyt saatana", kirosin mielessäni ja kyykistyin keräämään pudonneita kirjoja lattialta. Tunsin kuinka häpeän puna kohosi kasvoilleni. Kasasin pieniä lasten kirjoja pinoiksi, ja aloin nostella niitä takaisin kärryyn. Hätkähdin, kun vahvan näköiset kädet tarttuivat yhteen pinoista, ja nostivat sen kärryyn. Näin pilkahduksen sinistä hihaa. Nostin katseeni kirjapinoista ja näin yläpuolellani lempeät silmät ja kauniin hymyn. Mies ojensi kätensä ja hymyili rohkaisevasti. Tartuin siihen, ja hän veti minut ylös maasta. Vihreän mekkoni helma heilahti nätisti, se hymyilytti miestä. "Kiitos paljon, olen hiukan kömpelö", sopersin nolona, ja uskaltauduin katsomaan miestä silmiin. Hän oli luultavastikin minun ikäiseni, ja vain jonkin verran minua pidempi. Miehen hymyillessä hymykuopat koristivat hänen sänkisiä poskiaan. Hän katsoi minua syvälle silmiin. "Onko teillä kirjaa kissanpennuista?" hän lopulta kysyi ja virnisti. "Tottakai on", hihkaisin, ja kuin salamana lähdin kohti eläinhyllyä. Pengoin hyllystä kissakirjan, ja ojensin sen miehelle. "Kiitos paljon", hän sanoi ja hymyili. Hymyilin takaisin, ja tunsin jälleen punan nousevan poskilleni. Tällä kertaa se oli kaino ja vieno puna. Vatsassani poreili. Palasin kärrylle, ja menin täyttämään hyllyä. Kuulin kuinka mies poistui. Katsoin ikkunasta ulos, ja näin hänen kävelevän autolleen.

   Seuraavana aamuna kävelimme Kaisan kanssa päivähoitoon. Tyttö keräili matkalla kosteita käpyjä ja kiviä taskuihinsa. Hänen vaaleanpunaiset sormikkaansa tahraantuivat mudasta ja liasta. Kaisa tanssahteli edelläni kuin keijukainen välillä hiukan horjahdellen. Hymyillen kävelin hänen perässään ja haisteli syksyn tuoksuja. Korjasin punaisen mekkoni helmaa, se nousi tuulessa. Juoksin Kaisan kiinni, ja tartuin tyttö kädestä. "Noniin rakas, mitäs ajattelit tänään puuhata?" kysyin häneltä. Tyttö mietti hetken, ja pyöritteli käpyä kädessään. "Teen lumihiutaleen, niin kuin Seita", hän lopulta vastasi. "Osaako Seita tehdä lumihiutaleita?" kysyin hämmästyneenä. "Osaa. Se leikkaa niitä ohuesta paperista. Katsoin eilen vieressä. Seita lupasi opettaa tänään", Kaisa vastasi. Seita oli Kaisan paras kaveri. He olivat saman ikäisiä, ja leikkivät aina yhdessä. Olin usein ottanut Seitan meille leikkimään Kaisan kanssa, ja toisinaan Seitan vanhemmat tekivät samaa. 

   Talutin Kaisan päivähoidon ovista sisään ja riisuin työtön takin ja pipon. Laitoin ne naulakkoon ja suukotin Kaisaa otsalle. "Pidä hauskaa nuppuseni", sanoin ja lähdin töihin. Syksyn tuuli lämmitti vielä hiukan. Lehdet alkoivat ja punertaa ja kellertää. Minua hymyilytti. Töihin päästyäni minua odotti suuri kasa palautettuja kirjoja valmiina lajiteltaviksi. Aloin hommiin.

   Ruoka tauko lähestyi. Kyykistelin tiskin takana ja etsiskelin kirjekuoria. Mihin hemmettiin olinkaan ne taas laittanut. "Olisiko teillä kirjoja koiranpennuista?" tuttu ääni kysyi. Ponkaisin säikähdyksestä pystyyn. Edessäni näin sinipaitaisen miehen. Tänään hänellä oli vihreä paita. "On meillä, odotas kun haen", sanoin hymyillen ja liitelin eläinhyllylle. Valitsin kaksi kirjaa koiranpennuista, ja palasin takaisin tiskille. "Tässähän nämä parhaat olisivat", sanoin ja näytin kahta kirjaa. "Juu, minä otan ne", mies sanoi ja ojensi kirjastokorttinsa. Johannes. En ollut eilen saanut tietää hänen nimeään, sillä mies oli käyttänyt itsepalvelutiskiä. Ojensin kirjat ja kuitin miehelle ja hymyilin. "Kiitos, ja mukavaa päivän jatkoa", Johannes kiitti hymyillen ja lähti. Loppu päivä meni nopeasti. Lainasin minulle ja Kaisalle uusimman Disney elokuvan, ja kotimatkalla ostin meille rusinoita ja pähkinöitä. Kotona käperryimme yhdessä vilttiin ja katsoimme jännittyneinä elokuvan. Elokuva päätyttyä Kaisa oli niin väsynyt, että kannoin hänet sänkyyn. Kampasin tytön pitkät hiukset ja letitin ne kiinni. Siinä vaiheessa Kaisa tuhisi jo syvässä unessa.

   

Kaisa ei tahtonut syödä aamupuuroaan. Jouduin komentamaan turhan tiukasti, ja minulle tuli paha mieli. Pyysin tytöltä anteeksi ja annoin tilalle jugurttia. Joskus olen liian kiltti, tiedän sen. Vedin ylleni keltaisen mekon ja lähdimme liikkeelle. Päiväkodin ikkunassa komeili Kaisan tekemä lumihiutale. Tyttö oli niin ylpeä, että hyppi onnesta.

   Työpäivä tuntui etenevän hitaasti kuin mikä. Ehdin jopa pyyhkiä pölyjä ja lakaista sisäänkäynnin. Kirjasto oli niin pieni, ettei kävijöitä juossut ovista ja ikkunoista. Lopulta oli jo iltapäivä. Kasasin tavarani ja hain takkini. Katsoin ikkunasta ja näin Johanneksen tulevan. Työnsin takin tiskin alle ja tunsin kuinka typerä hymy levisi kasvoilleni. Hän käveli tiskille ja laski siihen kissa- ja koirakirjat. Tänään hänellä oli yllään punainen paita. "Olisko teillä kirjoja kilpikonnista?", hän kysyi ja virnisti. Näytin miettivältä. "Niitä meillä ei taida olla, joten varataanko toisesta kirjastosta?" kysyin. Johannes nyökkäsi. Varasin kirjan ja kerroin sen saapuvan lähipäivinä. "Olisitko tarvinnut jotakin muuta?" kysyin ystävällisesti, ja hymyilin kuin mikäkin idiootti. Mies nyökkäsi melkeinpä totisen näköisenä. "Olisiko teillä kirjoja kaneista?", hän kysyi pilke silmäkulmassaan. Naurahdin. "Onhan meillä, odota hetki niin haen." Kävelin jälleen eläinhyllylle ja palasin kanikirja mukanani. "No tässähän tämä, kelpaako?" Mies nyökkäsi hymyillen ja ojensi kirjastokorttinsa. Sitten hän lähti. Otin hänen palauttamansa kirjat ja lähin viemään niitä paikoilleen. Nostettuani ensimmäisen kirjan hyllyyn jalkoihini putosi paperinpala. Kumarruin nostamaan paperin, ja taittelin sen auki. 

Olet päivieni tuoksuvat kukkaset. Lähtisitkö kahville kanssani?

Kirjat putosivat otteestani lattialle. Perhoset vatsassani räpiköivät kiivaasti. Vatsassani poreili. Minua pyydettiin ulos! Olin viimeksi ollut miehen kanssa romanttisissa merkeissä monta vuotta sitten, Mikon kanssa. Eikä sekään niin romanttista koskaan ollut. Hymyni oli levinnyt korviin. Pyörittelin jalkojani innoissani. En tiedä miksi tein niin, tunsin itseni niin typeräksi. Leijuin takaisin tiskille, nappasin takkini ja lähdin kävelemään kohti Kaisan päivähoitopaikkaa.

   

Johanneksen kirjastokäynnit jatkuivat viikkoja. Kävimme kahvilla kolmesti. Ensimmäinen kerta minua jännitti hirmuisesti. Mietin uskaltaisinko kertoa Kaisasta. Kuka tahtoisi yksinhuoltajaäidin.. Kun aloimme keskustella, tunsin oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Lämmin tunne levisi koko kehooni. Lopulta uskaltauduin kertomaan Kaisasta. Reaktio oli jotakin aivan muuta, kuin olin odottanut. "Ihanaa! Mikä hänen nimensä on?" Johannes kysyi. Hänen silmistään kiilsi aito kiinnostus ja ilo. Hän hymyili kaiken aikaa katsoessaan minua, enkä minäkään pystynyt olla hymyilemättä. Hänen vaaleat hiuksensa kihartuivat hiukan, hän oli antanut niiden kasvaa takaa hiukan pidemmiksi. Minun teki niin vietävästi mieli ujuttaa sormeni hänen hiuksiensa lomaan. Tämä oli pelottavaa. Minusta oikeasti tuntui, että hän oli se oikea. 

   Aloimme tapailla. Toin Johanneksen kotiin. Kaisa oli innoissaan. Hän tahtoi heti esitellä lempi Barbiensa ja prinsessakirjansa. Hän näytti suosikkikäpynsä ja unikaverinsa. Johannes kiersi uskollisesti Kaisan huoneen nurkasta toiseen, ja seurasi kuinka tyttö esitteli jokaisen tärkeän esineensä. Lopulta sain heidät olohuoneeseen ja keräännyimme sohvalle katsomaan Madagascaria. Kaisa naposteli pähkinöitä ja me maistelimme viiniä. Johannes veti minut kainaloonsa, ja silitteli hellästi kylkeäni. Oloni oli niin autuaan onnellinen ja turvallinen. Hän tuoksui niin hyvältä. Olisin voinut jäädä tähän ikuisuudeksi. Sinä iltana Johannes jäi yöksi. Sain tuntea miehen läheisyyden ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Se oli herkkää, lämmintä, täynnä tunteita. Lopulta nukahdin onnellisena vasten hänen paljasta rintaansa.

   

Puolenvuoden jälkeen istuin vessan lattialla ja nojasin päätä käsiini. Puristin pientä valkoista kapistusta käsissäni ja odotin. Vielä kaksi minuuttia. Käteni vapisivat ja minua kylmäsi. Reagoin aina näin, kun oli jokin todella stressaava tilanne. Hypistelin testiä, ja yritin olla katsomatta siinä olevaa näyttöä. "Hengitä rauhallisesti", komensin itseäni ja yritin tasata hengitykseni siinä onnistumatta. Kyttäsin kelloa vauhkona. Kaksi minuuttia. Käänsin raskaustestin ympäri ja katsoin näyttöä. Positiivinen.

   

Olimme olleet yhdessä melkein vuoden. Oli torstai. Johannes tuli tavalliseen tapaansa meille, ja toi mukanaan piirretyn. Kaisa takertui miehen lahkeeseen, heti tämän astuttua asuntoon. Katsoin Johannesta silmiin. Tiesin, että hän näki heti, että jokin oli vikana. Sisälläni myllersi, minuun sattui niin. En meinannut saada henkeä, enkä tiennyt miten esittää pikku Kaisalle, että kaikki oli hyvin. Että pikkusisko oli lähtenyt jo taivaaseen. Kaisa oli ollut niin innoissaan uutisen kuultuaan. Hän oli suunnitellut pukevansa vauvan nukenvaatteisiin, ja lukevansa tälle iltasadun joka ilta, kunhan oppisi lukemaan. Johannes ryntäsi luokseni ja otti minut syliinsä. Hän silitti päätäni. "Mikä on rakas?" hän kuiskasi lempeästi. Kuulin hänen äänestään, että hän oli huolissaan. "Vauva", sain nyyhkytettyä. Johannes jäykistyi. Hän puristi minut rintaansa vasten niin lujaa, etten meinannut saada henkeä. "Kaikki järjestyy", hän kuiskasi, suukotti minua otsalle ja päästi irti. Hän painoi katseensa maahan, ja lähti ovet paukkuen ulos. Kaisa katsoi minua hätääntyneenä. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Mitä juuri tapahtui? Mihin hän meni? Tämä ei ollut Johanneksen tapaista. Ja juuri kun minä tarvitsin häntä enemmän kuin koskaan..

  

 En kuullut Johanneksesta sinä iltana mitään. Hän ei vastannut viesteihini. Nyt en ole syönyt koko päivänä muuta kuin yhden suklaariisikakun, jonka Maria antoi kun näki minun itkevän. Siitäkin on jo monta tuntia, se oli aamulla kun tulin töihin. Sen jälkeen en ole niellyt mitään. Yöni vietin pyörien levottomasti, täristen hillittömästi ja väristen kylmästä. Pahoinvointini oli ylitsepääsemätöntä. Ajaessani autoa sain paniikkikohtauksen. Tai ehkä se oli vain pelkkää itkua ja tajutonta hengenhaukkomista, ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja epätoivoa. En tiedä. Minua vitutti olla näin nolo.

   Kävin lenkillä huomatakseni kuntoni huonontuneen entisestään. Tahtoisin laihtua ja näyttää hyvältä, olla täydellinen vaimo ja mahtava kirjastotäti, joka piristäisi kaikkien päivää. Saanhan minä ammatissani usein ihmiset hymyilemään, mutta ole vain se kirjastotäti. Tai kirjastotyttö ehkä paremminkin, näytän niin nuorelta. Tahtoisin olla enemmän. Tosiasia on se, että  yritän kaikkeni, mutta olen niin turha. Olen vain se nainen, joka teki kaiken väärin.

   Käperryin peiton alle. Olo oli niin ahdistava, että olisin yksinkertaisesti tahtonut kuolla. Olin vienyt Kaisan hoitoon äidilleni. En tahtonut hänen näkevän äitiään näin huonona. Itkukohtaus toisensa jälkeen seurasivat päivääni. Näytin kuolleelta. Johannes oli poissa. Vauva oli poissa. En voinut ymmärtää. Tämä ei ollut ollenkaan Johanneksen tapaista.. Oliko hän nyt lopullisesti poissa? Ajatus vihlaisi sisintäni. "Minä en pysty tähän", vaikeroin ja käärin itseni peittoon uuden itkuaallon saattelemana.

Aamulla pakotin itseni ylös sängystä. Päätin mennä töihin. Puin päälleni vihreän mekkoni ja lähdin. Kirjastolla oli hiljaista. Olin aivan yksin. Jouduin silloin tällöin mennä takahuoneeseen nyyhkyttämään, oloni oli karmiva. En voinut käsittää miksi olin edes tullut töihin. Hätkähdin, kun kirjaston kelloa soitettiin tiskillä. Kasasin itseni ja raahauduin tiskille. Siellä seisoi postinkantaja kukkakimppu kädessään. Ruusut olivat sinisiä, punaisia, sekä keltaisia, ja keskellä kaikkia oli yksi suuri vihreä ruusu. Olin hämilläni. "Nämä ovat sinulle", postin kantaja sanoi hymyillen, ja ojensi ruusut ja niihin kiinnitetyn viestin minulle. Otin ruusut ihmeissäni vastaan ja puristin niitä rintaani vasten. Odotin, että posteljooni lähti, ja riuhtaisin kortin irti. 

Olet elämäni prinsessa ja päivieni tuoksuvat kukkaset. Love my princess forever and ever. Anna anteeksi. Jos tahdot, nähdään kahvilassamme kello neljä. J

Jalat meinasivat pettää altani. Kello tuli puoli neljä. Minun oli ehdittävä. Juoksin takahuoneeseen, ja nappasin takkini mukaan. Ruusut kädessäni lähdin pinkomaan kohti ostoskeskusta. Vihreän mekkoni helma lepatti tuulessa, kun minä juoksin minkä kerkesin. Ahdistus painoi rintaani, mutta se ei ollut enää mitään aiempaan tuskaan verrattuna. Oli ryömi jo takaisin omalle paikalleen. Olin odotusta täynnä. Saavuin ostoskeskuksen oville ja kipitin liukuportaisiin. Päässäni pyöri vai yksi ajatus "minun on nähtävä Johannes". Kello tuli neljä, kun pääsin kahvilan tiloihin. Näin Johanneksen nurkkapöydässä sininen paita yllään, ja vihreä ruusu kädessään. Kopistelin kohti pöytää. Minut nähdessään hän nousi seisomaan, katseessaan pelkoa ja samalla helpotusta siitä että olin tullut. En tiedä odottiko hän minun lyövän, sillä kun painauduin hänen syliinsä kyyneleet silmissäni, hän hätkähti yllättyneenä ja puristi vahvat kätensä ympärilleni. "Anteeksi rakas, en olisi koskaan saanut jättää sinua yksin. Olet kaikkeni", Johannes kuiskasi korvaani. Tunsin kuinka kyynel tipahti otsalleni, hän itki. Oloni oli turvallinen, olin jälleen hänen sylissään. Sitten hän vetäytyi hiukan, ja katsoi minua syvälle silmiin. Hymyillen hän tarttui pöydällä olevaan ruusuun ja ojensi sen minulle. Vihreän ruusun päälle oli ripoteltu kimalletta, ja se oli koristeltu kultaisella nauhalla. Kultaiseen nauhaan oli kiinnitetty jotakin. Ennen kuin ehdin ymmärtää mitä se oli, Johannes tarttui leukaani varovasti, ja kohotti kasvoni häntä kohti. "Elina, tuletko vaimokseni?", hän kysyi arasti. Kyyneleet kohosivat silmiini ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Nyökyttelin innoissani enkä meinannut saada sanaa suustani. "Tulen, voi kyllä minä tulen", nyyhkytin ja heittäydyin Johanneksen kaulaan. Hän suuteli minua pitkään ja intohimoisesti, kunnes irrotti sormuksen kultanarusta, ja asetti sen nimettömääni. Hymyni levisi korviin. "Voiko hymyä saada enää leveämmäksi?" hän kysyi virnistäen, ja minä pudistin päätäni.

Rakastan sinua.

kuvat we♥it

xoxo Heidi ♥

Meillä oli diili: sinä pidit minusta huolta, ja minä tyydytin sinun halusi. Emme me seurustelleet, pidimme vain kiinni sopimuksesta. Kanssasi tunsin oloni turvalliseksi, pidit minua sylissäsi ja silitit hiuksiani, kun minua ahdisti. Tulit keskellä yötä viereeni nukkumaan, jos kerroin pahasta olosta tai turvattomuudentunteesta. Olit aina luonani, kun tarvitsin sinua. Sinä puolestasi sait minut kokonaan, ilman minkäänlaista kuorta, ilman valheita, täysin paljaana. Aina, kun sinun teki mieli, minä tulin luoksesi, ja sinä sait. Minäkin pidin siitä. Joskus minusta tuntui, että minä hyödyin tästä sopimuksesta enemmän kuin sinä. En uskaltanut sanoa siitä mitään, sillä pelkäsin sen loppuvan.
    Oli sateinen aamu ja minä matkustin bussilla töihin. Olin hyvällä tuulella, sillä olin kerrankin saanut revittyä itseni ylös sängystä ilman sen kummempia hankaluuksia. Työlistani ei ollut pitkä, päätin aloittaa lähtevistä huoneista. Vedin työvaatteet päälleni ja otin pesuhuoneesta rättejä.Työnsin kärryni varastosta hotellin käytävälle ja avasin ensimmäisen huoneen oven kultaisella, koristeellisella avaimella. Huoneen ikkuna oli auki, ja valoverho liehui tuulessa. Se näytti aavemaiselta. Laitoin valot päälle ja astelin kohti pöytää, jolle oli jätetty tyhjiä pulloja. Vilkaisin sänkyä, siinä ei ollut nukuttu. Keräsin tyhjät viinapullot, ei tippaakaan jäljellä. Sänkyyn täytyisi kuitenkin vaihtaa lakanat, vaikkei siinä selvästikään oltu nukuttu. Nostin tyynyn, ottaakseni tyynyliinan pois. Sen alta paljastui viesti. Nyt minua todella pelotti. Otin paperin tärisevin käsin otteseeni ja annoin silmieni lukea hatarasti kirjoitetut sanat. Ryntäsin puhelimen luo ja painoin hätäisesti nappuloita saadakseni yhteyden tiskille. "Hei, täällä kerroshoitaja. Tuota, onko tämän huoneen asukas lähteyt hotellista?", kysyin ääni väristen. Puhelimen toisessa päässä vallitsi hetken hiljaisuus. "Hänet haettiin yöllä ambulanssilla", nainen sanoi. Luoja, en meinannut saada henkeä. "Löysin viestin", minä sanoin heikosti. Huimasi, täytyi ottaa nojaa pöydästä. Tyhjän viinipullon katsominen puistatti. "Mitä siinä sanotaan?" nainen kysyi. Silmiäni kirveli. Vaikken tuntenutkaan ihmistä, en tahtonut kokea tätä jälleen. "Tämä maailma ei ole minua varten, olisitpa antanut minun mennä pois jo aikoja sitten. En jaksa. Rakkaudella vaimosi. Ps. Rakastan sinua nyt ja aina", luin paperista. Kyynel vierähti poskelleni. Enhän edes tuntenut kyseistä henkilöä, silti tämä tuntui kamalalta. Laskin luurin alas. Keräsin huoneesta roskat ja yritin ottaa lakanoita pois, siitä ei tullut mitään. Minua huimasi ja oloni oli kamala. En pystynyt olla tässä huoneessa enää hetkeäkään, oli päästävä pois. Sade rummutti ikkunaa, kun kavoin kännykän taskustani ja valitsin tutun numeron. "Missä sä olet?" kysyin, kun puhelimeen vastattiin. "Töissä", sinä vastasit. "Voinko mennä sun kämpille? En pysty olla", nyyhkytin. "Mene, mä tulen pian", sanoit pehmeällä äänellä, ja sujit puhelimen.
   Kävelin kaatosateeseen. Bussipysäkki oli edessäni autiona. Sade oli karkoittanut kaikki ihmiset. Laahustin pysäkille raskain askelin, voimat valuivat minusta ulos, liukenivat sateeseen ja vesilätäköihin, jäivät jälkeeni. Seisoin sateessa ja odotin. Bussi tuli ja pääsin istumaan lämpimälle penkille. Minun oli kylmä, vaatteeni olivat märät. Katsoin ohi lipuvia maisemia, niin tuttuja, mutta tuntemattomia. Muutamia onnettomia ihmisiä oli eksynyt sateeseen sateenvarjojensa kanssa. He kiirehtivät määränpäähänsä synkkien pilvien alla. Painoin nappia ja astuin takaisin sateeseen, se oli yltynyt. Laahustin voimattomana kohti läheistä kerrostaloa. Jäätynein sormin kaivoin laukkunipohjalta avaimen, ja käänsin sitä lukossa. Vettävaluvana pääsin rappukäytävään. Nousin portaita ylös, hissiä ei ollut. Kolmanteen kerrokseen päästessäni olin valmis lysähtämään polvilleni ja jäämään paikoilleni iäksi. Avasin oven ja työnnyin sisään. Sain liikutettua itseni sohvan nurkkaan ja jäin siihen makaamaan. Hiukseni valuivat vettä ja minua kylmäsi, sormeni olivat jäässä. Suljin silmäni, ja odotin.
  Sinä astuit ovesta sisään. Nähdessäsi minut kiiruhdit luokseni ja kiedoit minut vilttiin. Otit likomärät kenkäni pois jaloistani ja laitoit tilalle villasukat. Vedit minut syliisi ja silitit hiuksiani. Olit niin lämmin. "Mikä sulla on?" kysyit. Huoli paistoi äänestäsi. "Töissä. Joku oli yrittänyt itsemurhaa, mä en tahdo
 joutua keskelle sellaista... taas. Siitä tuli ihan mieleen se", sopersin sekavana. "Voi sua", huokaisit ja vedit pääni rintaasi vasten. Olimme siinä tunteja. Sinä pidit minua tiukasti sylissäsi kaiken aikaa. Minun tuli lämmin. Oloni oli turvallinen, kuin mitään ei olisi puuttunut. Kaikki tarvitsemani oli siinä ja nyt. Ynähdin tyytyväisenä ja liikahdin hiukan. Suutelit otsaani. "Tiedätkö mitä?" kuiskasin pimeyden keskellä. "No mitä?" kysyit. Sydämeni hakkasi. Olin hiljaa minuutin ja toisenkin. "Mä rakastan sua", sain sanottua. Olit hiljaa, kuulin hengityksesi ja tunsin tihentyneet sydämenlyöntisi. "Voitaisiko me rikkoa tää sopimus ja olla niinkuin muut?" kysyit ja kumarruit katsomaan minua syvälle silmiin. Hymyilin onnellisena. "Voitaisiin, sitä mä tahdon", sanoin. Sinä suutelit minua hellästi, pehmeästi ja kannoit minut makuuhuoneeseen. "Mä rakastan sua", sanoit, kun otit minut pois viltin sisästä.

we♥it

xoxo Heidi ♥

Mustat korot allani kopisivat tahdikkaasti mukulakiviä vasten. Puristin tiukasti pikkulaukkuani toisessa kädessäni samalla kun vedin keuhkoihini savua. Liikenteen hälinä oli vaimennut auringon laskettua, ihmisiä valui kohti rautatieasemaa ja baareja. Lämpimän pehmeä tuuli puhalsi mereltä ja heilautti punaisen silkkimekkoni helmaa. Pysähdyin näyteikkunan eteen ja asetin mustan naamion kasvoilleni. Se oli siro ja siinä oli läpinäkyviä timantteja ja mustia sulkia. Tarkistin vielä, että naamio oli paikallaan ja jatkoin matkaani kohti porttia, jonka eteen oli kerääntynyt jonoa. Kävelin jonon perälle ja aloin kaivaa lippua laukustani. Kulautin alas loput siideristäni ja työnsin pullon roskakoriin.
    Portsari näytti julmalta. Hän mulkoili pukeutuneita nuoria ja näytti siltä, että tahtoi runnoa jokaisen miespuolisen sisääntulijan. Hänellä oli musta asu ja nimikyltti "Järjestyksenvalvoja Kimmo". Päästeessäni hänen kohdalleen  näytin henkkareitani. Kimmo vain murahti ja tyrkkäsi minut sisään oviaukosta pimeään narikkatilaan. Ojensin lippuni nuorelle miehelle, joka otti takkini ja antoi minulle narikkalapun. Salista kuului musiikin jumputusta. Kävelin portaat hitaasti ylös välkkyvään saliin ja suuntasin kohti baaritiskiä. Tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä velloi ympärilläni. Moniväriset mekot ja naamiaisasut täyttivät tanssilattian ja sohvat, paikka oli täynnä ihmisiä. Tilasin yhden shotin ja kippasin sen suuhuni. Se poltteli hetken, mutta pian maku muuttui miellyttävämmäksi. Istuin hetken baarijakkaralla ja koitin katseellani tavoittaa ystäväni Sirin. Kaivoin puhelimeni esille ja naputin Sirille viestin. Pian puhelimeni piippasi: "Tuu vessaan". Nousin jakkaralta ja lähdin etsimään naisten vessaa. Kuljin toisen ja kolmannen baaritiskin ohi ja lopulta päädyin vessoille. Siri seisoi topakkana peilien edessä ja asetteli sähkönsinistä mekkoaan paremmin. "Minni, ihanaa että sä päätit sittenkin tulla!" hän kirkaisi minut nähdessään ja kietoutui ympärilleni. Ynähdin myöntävästi ja vetäydyin hiukan kauemmas voidakseni peilata. Katsoin itseäni peilistä ja sipaisin huuliini lisää punaa. "Nyt pidetään hauskaa ja jätetään murheet sikseen", Siri ilmoitti ja katsoi minua totisena pilke silmäkulmassaan. Yritin hymyillä väkinäisesti ja nyökkäsin. "Noniin, nyt mennään", sanoin ja tartuin Siriä kädestä.
Tanssilattia oli täynnä väkeä. Katsoin kadehtien tyttöjen kauniita naamioita ja tanssin musiikin tahdissa. Tunnelma oli mystinen; ei voinut tietää kuka oli kukakin tai minkälainen ihminen naamion takana oli. Sirinkin tunnistin vain, koska hän oli parasystäväni ja tiesin hänen olevan vessassa. Päässäni poreili ja oloni leijui korkeuksissa. Mukavan näköinen poika hivuttautui lähelleni tanssimaan. Pian hän jo asetti kätensä lanteilleni ja tanssitti minua. Hymyilin vienosti ja yritin tanssia niin kuin parhaiten osasin. Poika ei näyttänyt panevan pahakseen kun hivutin käteni sipaistakseni hänen hiuksiaan tanssin lomassa. "Saisinko mä tarjota sulle juoman?" hän kysyi ja tarttui minua kädestä. "Mielihyvin", vastasin ja annoin hänen taluttaa minut pois tanssilattialta. "Mitä sä haluaisit?" poika kysyi, ja katsoi minua naamionsa takaa. Kohautin harteitani ja virnistin: "ihan mitä tahansa." Poika tilasi jonkin drinkin ja ojensi sen minulle. Kiitin ja niiasin, se sai pojan hymyilemään huvittuneena. Juoma oli hyvää. Join sen vauhdikkaasti ja kiskoin pojan takaisin tanssimaan. Tanssimme lähekkäin, vartalot kiinni toisissaan. Pyöritin lanteitani puolelta toiselle, pojan kädet vaeltelivat ujosti vyötärölläni. Katsoin häntä syvälle silmiin naamioni takaa. Hän kohotti kätensä kasvoilleni ja vetäytyi lähemmäs. Kasvomme olivat lähes kiinni toisissaan, tunsin hänen hengityksensä. Huomasin meidän lopettaneen tanssimisen. Tuijotin pojan silmiä, kun hän hiljalleen työni kasvonsa lähemmäs ja hitaasti suuteli minua. Vatsassani kupli. Hymyilin. Poika piti kasvojani käsissään ja suuteli minua toistamiseen. "Lähtisitkö kanssani kahville, mystinen kaunotar?" poika kysyi. Nyökkäsin innokkaana. "Haen meille juomat", poika sanoi ja katosi ihmismassan.
   Humala iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Huojuin hajamielisesti ympäriinsä ja tanssin epämääräisesti. Heilutin lanteitani ja nostin kädet pääni yläpuolelle. Takaatani kietoutui kädet ympärilleni. Jatkoin tanssimista ja heilutin lanteitani puolelta toiselle. Musiikki soi lujaa ja basso värisytti vartaloani. Eri väriset valot välkkyivät ja ilma oli lämmin ja hiukan tunkkainen, täynnä erilaisia tuoksuja. Takanani olevan miehen kädet vaelsivat vartalollani. Käännyin ympäri ja huomasin suutelevani häntä. Avattuani silmäni, huomasin ettei hän ollut toivomani poika. Hän oli joku tuntematon ulkomaalaisen näköinen mies. Humalani sai minut suutelemaan häntä uudemman kerran. Mies tunki kielensä syvälle suuhuni ja halusin paeta tilannetta. "Minun täytyy käydä naistenhuoneessa puuteroimassa nenäni, palaan pian", mongersin ja tunkeuduin ihmismassan läpi toiselle puolelle tanssilattiaa. Yhtäkkiä Siri ilmaantui viereeni ja virnisti innokkaana tanssin lomassa. Naamioitunut mies oli kietounut käsivartensa Sirin ympärille ja tanssitti tätä vauhdikkaasti. Iskin Sirille silmää ja lähdin huojuen suunnistamaan kohti baaritiskiä. Tilasin jonkin satunnaisen shotin ja kulautin sen alas. Päässänin pyöri, enkä ymmärtänyt miksi olin halunnut uuden shotin. Tehty mikä tehty. Huone pyöri silmissäni, mutta päätin jatkaa tanssimista. Mihinhän se poika katosi? Hän oli suloinen..
   Lempibiisini kajahti ilmoille ja aloin tanssia entistä innokkaammin. Minun tuli kuuma, mutten antanut sen haitata. Tanssin monta biisiä putkeen ja tunsin itseni vapaammaksi kuin aikoihin, ei rajoja, ei turhia sääntöjä. Pystyin mihin vain, olin vapaa! Eteeni ilmaantui jälleen uusi miesehdokas. Lähdin innokkaasti leikkiin mukaan. Tanssin villisti ja huomasin miehen käyvän kuumana. Annoin mennä, en jaksanut säästellä energiavarojani. Pian huomasin miehen suutelevan minua. "Minkä ikäinen sä olet?" huusin metelin yli. "Kakskytneljä", mies vastasi. Oi, tämäpä jännää, riemuitsin sisäisesti. Itse olin vasta yhdeksäntoista. "Lähdetkö käymään mun kämpillä?" mies kysyi ja iski silmää. Nyökkäsin, mutta mielessäni pohdin mihin olinkaan ryhtymässä. Mies tarttui minua kädestä ja johdatti ulos rakennuksesta. Minulla ei ollut takkia mukana ja oli myöhä. Mies tarjosi tupakan ja sytytti sen, kiitin. "Et sitten raiskaa mua, okei? Koska mua pelottaa", kuulin mongertavani. Mies nauroi. "En tietenkään, minä sä oikein mua pidät?" hän kysyi ja virnisti. "En mä mikään raiskaaja ole", hän jatkoi. Päätin luottaa hänen sanaansa, mutta jopa humalani läpi pelko kalvoi minua. Kyllä minä selviäisin, ei tässä mitään hätää.
   Miehen asunto oli vai muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Hänellä ei ollut paljoa omaisuutta, mutta hän selitti muuttavansa pian. Mies istui sohvalle ja veti minut syliinsä hajareisin. Suutelimme kiihkeästi ja pitkään, en antanut piippaavan puhelimeni häiritä. "Miten olis, siirryttäiskö makkarin puolelle?" mies ehdotti. Hätäännyin ja vetäydyin hiukan kauemmas. "Mutta mä mielestäni tein selväksi, etten halua mitään sellasta. Meidän piti tulla vaan hakemaan sulle rahaa", tokaisin ja laitoin kädet puuskaan. Päässäni pyöri. "Okei okei, mennään takaisin sinne juhliin", mies sanoi ja nosti minut ylös vahvoilla käsillään. Huokaisin helpotuksesta ja annoin miehelle suukon poskelle. Lähdimme kävelemään takaisin naamiaisiin. Mies tarjoutui kantamaan minua reppuselässä, sillä kenkäni hiersivät. Pian olimme jälleen pimeässä narikassa. "Mä taidan lähteä kavereiden kanssa toiseen baariin, mutta oli kiva tutustua", mies sanoi hymyillen ja kumartui suutelemaan minua. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja hyvästelin hänet. Kun käännyin kohti portaita palatakseni juhliin, näin pojan seisomassa portaissa. Hänen kasvoistaan paistoi hämmennys, mutta onnekseni ei pilkahdustakaan inhosta. Huojuin pojan luokse ja katsoin häntä anteeksipyytävästi. "Mä kadotin sut. Ja humala iski, en tajua mitä oon sählännyt", mutisin katse kengissäni. Poika kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli otsaani. "Ei se mitään mystinen kaunotar, meille kaikille sattuu mokia", hän kuiskasi ja silitti selkääni. Puristin käteni tiukasti pojan ympärille. "Miksi mulla tulee niin turvallinen olo sun kanssa, vaikkei edes kunnolla tunneta?" kysyin kasvot pojan rintaa vasten. "Ehkä sitä sanotaan kohtaloksi", poika kuiskasi. "Mennäänkö ulos istumaan, haluan pois täältä", sopotin ja tartuin poikaa kädestä. Ojensin narikkalappuni ovimiehelle ja hän antoi takkini. Poika puki sen päälleni ja vei minut ulos. Kävelimme läheisen puiston penkille istumaan. Oli lämmin vaikka oli yö. "Mä haluaisin nähdä sun kasvot", poika sanoi ja hymyili naamionsa takaa. Avasin naamioni ja otin sen pois."Sä olet todella kaunis", poika hymyili ja otti omansa pois. Hän oli todella komea. "Mikä sun nimi on mystinen kaunotar?" poika kysyi ja virnisti. "Minni", vastasin ja ojensin kättäni. Poika katsoi minua huvittuneena ja tarttui siihen. "Kasper", hän sanoi ja puristi kättäni. Hihitin. "Kiva nimi sulla, mystinen komistus", naurahdin. Kasper virnisti.
   Istuimme penkillä ikuisuuden ja juttelimme. Aurinko alkoi jo nousta. "Pitäisiköhän sut saada kotiin?" Kasper kysyi lempeästi. Kohautin harteitani. Otin korkokengät pois jaloistani ja leikin hiekalla varpaillani. Kasper kaappasi minut syliinsä ja lähti kantamaan kohti taksitolppaa. "Hullu, ethänsä mua jaksa kantaa!" huusin ja nauroin. "Jaksanpas ihan kepeästi, sä oot kevyt kuin keijukainen", Kasper naurahti. Saavuimme taksitolpalle, Kasper istutti minut taksiin ja hymyili. "Varmista, että tää tyttö pääsee kotiin", hän sanoi ja ojensi taksikuskille rahaa. Kuski nyökkäsi. "Miten sä nyt noin teit, en mä voi sun antaa maksaa", kummastelin. "Kun löydän jotain, josta haluan pitää huolta, teen sen", Kasper sanoi hymyillen. "Musta tuntuu, että mä olen löytänyt aarteen", hän jatkoi. En hymyltäni saanut sanaa suustani. "Huomenna Coffee Housessa kello 12?" Kasper kysyi. Nyökkäsin. Kasper kumartui suutelemaan minua ja sulki taksin oven. Hän jäi tolpalle seisomaan ja vilkutti jälkeeni.
Kävelin Coffee Houseen sisään ja etsin katseellani Kasperia. Hän istui nurkkapöydässä ja hymyili huomatessaan minut. Lähdin kävelemään häntä kohti. Hänellä oli päällään vaaleat farkut, punainen t-paita ja mustat aurinkolasit. Kädessään hänellä oli ruusu. "Huomenta kaunotar", hän sanoi kun saavuin paikalle ja ojensi ruusun minulle. Vedin henkeä yllättyneenä, olin hurmiossa. "Vou, kiitos. Ei sun olisi todellakaan tarvinnut", sopersin ja katsoin Kasperia lumoutuneena. "Mutta halusin", hän sanoi hymyillen.
   "Mä olen vieläkin pahoillani eilisestä, mokasin oikeen kunnolla", sanoin nolona ja katsoin pöydän pintaa. Kasper oli hiljaa ja tarttui minua kädestä. "Jos en olis antanut anteeksi, istuisinko nyt tässä? Mähän sanoin sulle eilen, että jos löydän jotakin, mistä haluan pitää huolen, niin teen sen. Ja sä olet sellainen asia, josta en halua luopua vähällä", hän sanoi. "Mutta mehän tutustuttiin vasta eilen, miten voit tietää vielä?" kysyin kummissani. Minua nolotti, mutta silti sisälläni lepatti onnellinen tunne. "Mä tunnen sen. Tähän mennessä se tunne ei ole kertaakaan ollut väärässä", Kasper sanoi, antoi pusun kädelleni ja hymyili kilpaa auringon kanssa.

we♥it

♥ Heidi

 Sitten olisi vuorossa vähän toisenlaista novellia. Palaute on varsin tervetullutta. Toivottavasti kelpaa! :)


Se oli sellainen juhannusyön onnettomuus, joista aina varoitettiin. Yksi eloonjäänyt ja viisi menehtynyttä. Olisin antanut mitä vain, että se eloonjäänyt olisi ollut joku muu meistä.

Lähdimme autolla Mikon mökille Jyväskylään. Lauri ajoi ja minä ja Markus istuimme taaimmilla penkeillä. Saara ja Eerika suunnittelivat juhannusillan ruokalistaa. Auriko paistoi ja oli reilusti yli kaksikymmentä astetta lämmintä. Kesähitit pauhasivat radiosta, kun Lauri painoi kaasun pohjaan ja jätti kaikki muut jälkeensä. “Puolituntia seuraavaan pysähdykseen”, Mikko ilmoitti, kuin lentokoneen kuuluttaja. Saara ja Eerika olivat alkaneet kirjoittaa ostoslistaa. Markus otti minua kädestä ja silitti hellästi. “Tästä tulee mun elämäni paras juhannus”, hän kuiskasi korvaani ja suukotti poskeani. Lämpö sisälläni muuttui roihuavaksi ja sormenpäitä pisteli. Hymyilin autuaana ja katsoin Markusta silmiin. Tuo ihminen teki minusta maailman onnellisimman. Päivä toisensa jälkeen tunsin rakastuvani enemmän ja syvemmin. Toisaalta tämä jatkuva onni pelotti minua, ei elämä aina voinut jatkua näin. Päätin olla murehtimatta ja nauttia jokaisesta hetkestä. Purisin Markuksen kättä lujempaa ja suutelin hänen sormenpäitään. “Älä nyt vielä liikaa innostu, voit syödä mut sitten illalla”, Markus sanoi ja iski silmää.
   Mikko laittoi stereoista pauhaamaan Robinin Frontside ollien. Saara kiljui kauhusta ja Lauri jammaili mukana. Eerika avasi ikkunan, jotta kaduilla kävelevät ihmiset varmasti kuulisivat musiikin pauhun. Ajoimme kaupan parkkipaikalle ja purkauduimme ulos perheautosta. “Noniin, sitten astumme kauppaan mun johdollani, ja te toimitatte sitten mulle kaikki ruokatarpeet, joita luettelen”, Eerika ilmoitti ja otti itselleen johtajan aseman. Saara puuskahti, mutta alistui kohtaloonsa. Markus kaappasi minut syliinsä ja lähti kantamaan kohti kaupan ovia. “Hei lemmenpari, odottakaa meitä muita!” Lauri huusi ja juoksi perään. Eerika tarttui ostoskärryihin ja alkoi luetella kaikille jotakin haettavaa. Mikko nosti Saaran ostoskärryihin ja työnteli tätä ympäri kauppaa. Eerika meinasi hermostua, mutta Mikon ja Saaran riehuessa hän riehaantui itsekin. Me Markuksen kanssa nauroimme ja katsoimme vierestä. Lopulta saimme ostoksemme kasaan ja pakkauduimme tavaroinemme takaisin autoon. “Tervetuloa takaisin Lauri-ridelle. Tänään kuskinamme toimii Lauri the King ja määränpäänämme on Jyväskylä, Mikon mökki. Toivon, että kaikki matkustajat kiinnittävät turvavyönsä ja istuvat rauhallisesti paikoillaan matkan ajan. Mahdollisen pahanolon tai kusihädän yllättäessä pyydän teitä ilmoittamaan tilanteestanne Mikolle. Kiitos ja mukavaa matkaa kaikille”, Lauri kuulutti, ja matka jatkui.

Kello tuli neljä, kun saavuimme Mikon mökin pihaan. Aurinko paistoi yhä ja ilma oli lämmin. Juhannustunnelmaa oli ilmassa. “Eikö meidän tyttöjen pitäisi tehdä vähän juhannustaikoja?” Eerika kikatti toiveikkaana. Saara kohautti harteitaan. Jos se Eerikasta olisi kiinni, niin me olisimme muutaman tunnin päästä kaikki kykkimässä pusikossa etsimässä seitsemää kaunista kukkaa tyynyn alle aseteltavaksi.
   Me tytöt aloimme laittaa ruokaa ja pojat kasaamaan pienimuotoista kokkoa. Täksi juhannukseksi ei ainakaan toistaiseksi ollut tullut palovaroituksia, joten kokon polttaminen oli aivan sallittua. Ruoka valmistui ja me kaikki kokoonnuimme terassille syömään yhdessä pihviä ja salaattia. Ensimmäinen viinipullo aukesi ja lasit täyttyivät ja tyhjentyivät mukavaan tahtiin. Markus rutisti minua kylkeään vasten, siinä oli hyvä ja lämmin olla.
   Aloimme paistaa makkaraa ja viinin lipittäminen jatkui. Kaikilla oli hauskaa ja meno oli hilpeä. Radiosta soi kesäistä musiikkia ja Markus tanssitti minua ympäri terassia. Nauroin onnellisena, kun Markus nosti minut ilmaan ja pyöräytti ilman halki niin, että hameeni helma nousi tuulahduksessa. Hän painoi minut rintaansa vasten ja suuteli päälakeani. “Onneksi mulla on maailman kaunein tyttöystävä”, Markus sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. Ihoni nousi kananlihalle. “Onneksi mulla on maailman komein poikaystävä”, vastasin ja virnistin. Markus naurahti ja suuteli minua pikaisesti.
   Alkoi tulla jo pimeä ja oli aika sytyttää kokko. Keräännyimme poikien kasaaman kokon ympärille ja pohdimme, mikä olisi järkevin tapa sytyttää se. Saara päätti ottaa oikeuden kokon sytytykseen. Hän juoksenteli ja pyörähteli kokon ympärillä ja työnteli sytykkeitä oksien väliin, jotta kokko syttyisi paremmin. “Hyvät naiset ja herrat, on aika sytyttää kesän 2012 hienoin juhannuskokko”, Saara julisti ja nauroi. Hän raapaisi tulitikun ja sytytti monet sytykkeet oksien seassa. Kokko syttyi palamaan ja pian se roihusi ilmiliekeissä. Markus seisoi takanani, hän kietoi kätensä ympärilleni, ja katselimme yhdessä kaunista nuotiota. Eerika hihkui riemuissaan, kun tulenteko onnistui niin helposti ja kokko lämmitti hänen kylmiä varpaitaan. Saara alkoi olla jo aikamoisessa tuitelissa. Mikko oli vetänyt hänet syliinsä ja pussaili Saaran niskaa. Eerika ja Lauri istuivat sylikkäin kivellä. Juomia oli vielä jäljellä vaikka muille jakaa. “Kuka tahtoo olla juomapeliä?” Lauri huusi ja odotti myötäileviä äännähdyksiä. Hetken jaarittelun jälkeen kaikki kuitenkin innostuivat ideasta ja päätimme ottaa kilpailun. “Tästä ei hyvää seuraa…” mumisin Markuksen korvaan. Hän naurahti ja pörrötti hiuksiani leikkisästi.

Parin tunnin päästä juomien tilanne oli jo huomattavasti heikentynyt. Alkoholia oli kulautettu jokaisen kurkusta alas kehuttava määrä. Onneksi kukaan ei ollut kaatokännissä. “Mennään soutamaan järvelle!” Mikko intoili. Eerika epäröi ja vastusti ideaa. “Meillä pitäisi olla pelastusliivit päällä”, hän yritti. Mikko kumosi ajatuksen pelastusliiveistä ja pian olimme rannassa työntämässä venettä vesille. Kaikki kapusivat kyytiin ja Lauri otti ohjat airoissa. Mikko kirosi moottorin kohtaloa. Se oli hajonnut, joten jouduimme soutamaan. Istuin Markuksen vieressä, hän kietoi kätensä ympärilleni ja silitteli käsivarttani. Lauri souti vauhdilla kohti vastarantaa. “Pian ollaan keskellä järveä”, Mikko hihkaisi. Eerika värjötteli Laurin takana ja silitteli tämän kylkiä. “Mä en oikein edelleenkään pidä tästä ideasta”, hän mumisi Laurille. “Höpsis, kohta mennään jo takaisin muru”, Lauri vastasi ja jatkoi soutamista. Mikko kutitteli Saaraa, mikä johti mielettömään hepuliin. Saara kiljui ja heilui, vene alkoi huojua. “Mikko lopeta!” Eerika huusi hätääntyneenä. Mikko vain jatkoi ja Saara kiljui. Markus puristi minua lujempaa. Humaltunut Lauri nousi seisomaan ja alkoi komentaa riehuvaa pariskuntaa. Vene keikkui entistä enemmän. “Tiina mä rakastan sua enemmän kuin mitään muuta”, Markus sanoi ja suuteli minua. “Niin mäkin sua. Nyt ja aina”, vastasin. Vene keinahti ja pian huomasin olevani läpimärkä ja pääni oli veden alla. Yritin pyristellä kohti pintaa, mutta olin joutunut yllättävän syvälle. Happi alkoi jo loppua, ja potkin minkä jaloistani pystyin. Lopulta pääsin pintaan ja haukoin henkeä. En nähnyt ympärilläni muita. “Markus, missä sä olet”, kiljuin, mutten saanut vastausta. Huusin ja itkin. “Markus, sä et voi jättää mua yksin tänne, mä tarvitsen sua”, nyyhkin ja huusin. Yritin pysyä pinnalla. Voimat alkoivat loppua ja humala häiritsi keskittymistä. Muita ei näkynyt.
   Kuulin moottorin ääntä. Joku lähestyi veneellä. Yritin kaikin voimin pysyä pinnalla, mutta se oli haastavaa. Märät vaatteet vetivät minua kohti pohjaa, mutta potkin jaloillani pysyäkseni pinnalla. Pian vene oli vierelläni. “Voi herran jestas, nouse veneeseen tyttö”, mies huusi ja kiskoi minut veneeseen. “Markus tule takaisin, mä tarvitsen sua. Aina ja ikuisesti, muistatko”, kiljuin kurkkusuorana.  Itkin, ja minusta tuntui, ettei ilma riittänyt. Haukoin henkeäni ja pyörryin.

En olisi halunnut mennä hautajaisiin, mutta oli pakko. Olisin katunut lopun elämääni jos en olisi tehnyt sitä. Minulla oli kimppu punaisia ruusuja ja kortti.
   Vuoroni astua haudan vierelle ja lausua jäähyväiseni tuli. Laskin ruusut arkulle ja avasin kortin. “Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, nyt ja aina”, kuiskasin ja suljin silmäni.

we♥it

♥ Heidi

Aurinko paistoi ikkunasta sisään. Olin suunnitellut täydellisen festari-lookin: ruskeat shortsit, mustat Converset, Ray-Banit, kangaslaukku ja oranssi paita. Hiukseni jätin vapaasti auki, mutta kiinnitin taakse pienen kukkapinnin. Pian Make tulisi hakemaan minua.
  Olimme Maken kassa tunteneet ikuisuuden, viisivuotiaista asti. Leikimme yhdessä kirkonrottaa, teimme lumilinnoja ja pelasimme lautapelejä. Make on aina auttanut minua ongelmieni kanssa, myös miesongelmien ja minä puolestani olen auttanut häntä. Olemme aina olleet parhaat ystävät.
  Pihalta kuului kolme tööttäystä, Maken kutsuhuuto. Nappasi kangaskassini ja huikkasi hyvästit vanhemmilleni. Autossa soi PMMP. Sitä me olimme menossa katsomaan yhdessä Ruisrockiin. Yöpyminen teltassa jännitti, sillä se oli uutta, mutta muuten festarimeininki oli entuudestaan tuttua. Make virnisti aurinkolasti päässä ja pörrötti hiuksiani. “Prinsessa on saapunut limusiiniin”, hän nauroi ja vinkkasi silmää.

Moottoritie allamme oli kuuma. Jätimme kaiken taaksemme, katsoimme vain eteenpäin. Ei menneitä. Vain nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Vain me, matka ja festarit. Make avasi kattoikkunan. Nousin polvilleni penkille ja lopulta kokonaan seisomaan. Työnnyin kattoikkunasta ulos ja leivitin käteni auki. “Woooooo, maailma on minun!”, huusin ja hengitin raitista ilmaa. Huumaannuin vauhdista ja kesän kauneudesta. Tunsin kuinka Make nyki shortsini lahjetta merkiksi siitä, että oli aika palata tähän maailmaan. Laskeuduin takaisin penkille ja suljin turvavyöni.

Me lauloimme ja tanssimme, nauroimme ja riehuimme. Meillä oli kuuma, mutta se ei haitannut. PMMP oli yhtä loistava kuin aina. Make otti minut olkapäilleen, jotta näkisin paremmin. Heiluimme ja hytkyimme musiikin tahdissa. Ympärillämme velloi ihmismeri. Aurinko paistoi yhä matalalta ja taivaalla seilasi poutapilviä. Puiden lehdet heiluivat hennossa tuulessa ja ihmiset huojuivat humalaisina. Tätä oli kesä.
   Siirryimme katsomaan illan viimeistä esiintyjää, Jujua. Aurinko oli jo laskenut ja ihmiset olivat entistäkin humaltuneempia. Itse olin juonut vain yhden lonkeron janojuomana, tahdoin nauttia musiikista selvänä ja muistaa päivän tapahtumat kauemminkin kuin pari minuuttia.
   Make kuunteli Jujua. Itse en ollut kuullut yhtäkään biisiä, mutta meno oli letkeä ja pidin siitä. Ehkäpä tätä voisi alkaa tulevaisuudessa kuuntelemaan. “Kuuntele tää biisi. Mieti, että se olen mä, joka puhuu sulle tässä biisissä”, Make huusi korvaani ja hipaisi kylkeäni. Keskityin kuuntelemaan sanoja. Juju heilui lavalla ja huomasin monen parin takertuneen toisiinsa. “Mut pelasti muinoin enkeli. Ei taivaast, vaan täält maanpäällisest helvetist.” Vilkaisin hymyilevää Makea. Perhoset vatsassani räpyttivät siipiään kiivaasti. Ne pyrkivät päästä ulos, räpiköivät ja törmäilivät. Kutitti. “Mä annan sulle nyt kaiken, kaiken. Sinä, elämäni nainen. Huuda, kun tarviit mua. Ja mä lupaan sulle, etten mä tarvi ketään muuta ku sua.” Nyt käänsi kasvoni Makea kohti. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja otti käteni käteensä. “Ja lupaan, etten mä suutele ku sun suuta”, kuului kaiuttimista. Silloin Make kumartui lähemmäs, suuteli hellästi huuliani ja kietoi kätensä ympärilleni. Tahti kiihtyi ja ujutin sormeni Maken hiuksiin. Tuntui kuin se, mitä olin kauan odottanut, olisi vihdoin löytynyt. Se viimeinen palapelin palanen, joka odotti paikalleen asettamista. Kaikki nämä vuodet se palanen oli ollut suoraan nenäni edessä, enkä ollut typeränä ymmärtänyt katsoa niin lähelle.

Kasasimme teltan ja raahasimme makuupussimme sisään. Laitoimme musiikin soimaan matkaradiosta ja kietouduimme toisiimme. Aloin hivuttaa Maken paitaa pois, jotta tuntisin enemmän. Hänen lämmin ihonsa sormiani vasten tuntui uskomattoman pehmeältä. Annoin sormenpäideni vaellella kuumalla iholla. Make kiskoi varovasti paitani pois samalla kun avasin hänen housujaan.
   Se oli pehmeää, lämmintä ja ihanaa. Make päälläni oli hikinen ja hengästynyt. Käperryin hänen kainaloonsa ja silitin hänen vatsaansa. Make suuteli otsaani ja veti levitetyn makuupussin päällemme. Juttelimme myöhään yöhön. Nukahdin onnellisempana kuin aikoihin.

Seuraavan päivän kiertelimme katsomassa eri esiintyjiä. Päivän ulkomaalaisten esiintyjien tarjonta oli hyvä. Make kantoi minua olkapäillään. Päivä oli kuuma.
   Illalla lähdimme ajamaan kotiin. Radiosta soi Juju ja Make piti minua kädestä kiinni.

we ♥ it

♥ Heidi

Järjetön päähänpisto, hetken mielijohde. Tämä oli aivan naurettavaa, ja silti jatkoin matkaa. Avasin auton ikkunan ja annoin viileän ilman virkistää minua. Tie oli pimeä, eikä muuta liikennettä juurikaan ollut. Ohi vilisevät puut näyttivät karmivilta, joten yritin keskittyä tiehen. Kesäyö oli lämmin ja kaunis. Autoni kiisi moottoritiellä, matkaa oli jäljellä vielä pari tuntia. Autoa tankatessani olin onneksi muistanut tankata myös itseeni ihmisten tehobensiiniä - kahvia.
  Siihen paikkaan olin kaivannut jo kauan. Toivoin että se olisi autio, muuten saattaisi hävettää ja tiedossa olisi mahdollinen kiusallinen hetki ja selittelyä ilman kunnollista syytä. “Täällä olin onnellinen”, olisi ainoa lause, jonka suustani saisin.

Kello tuli kolme, kun ajoin kapeaa tietä kohti pimeää rakennusta. Tuntui kuin viime käynnistäni olisi ikuisuus. Täällä vietin kesäni parhaat hetket. Ajoin talon pihaan ja sammutin auton. Pihalla ei onnekseni ollut muita ajoneuvoja kuin omani. Mitä minä nyt aioin? Mikä tämän koko reissun pointti oli? Nojasin pääni tuskaisena rattiin. Enhän minä pääsisi edes tuon talon sisään, ei minulla ollut avainta. Ja miksi edes olisi ollut, sehän oli entisen poikaystäväni mökki, ei minun. Ehkä menisin uimaan.
   Astui ulos autosta ja haistoin raikasta ilmaa. Huokaisin syvään ja katselin ympärilleni. Edelleen yhtä kaunista ja jollakin tavalla turvallista. Seisoin hetken paikoillani ja annoin silmieni ihastella kauan kaipaamaani näkyä. Täällä olin onnellinen.
   Lähdin kävelemään rantaan. Riisuin vaatteeni ja jätin ne myttyyn kiven päälle. Kahlasin veteen ja värähdin astuessani niin syvälle, että vesi tavoitti vatsani. Sukelsin ja polskin ympyrää. Vesi oli lämmintä, eikä minua kylmännyt nousta ylös. Seisoskelin hetken rannalla ja annoin veden valua. Katselin peilityyntä vettä. Muistan kuinka kävimme yhdessä kuutamouinnilla. Silloin kerroit rakastavasi minua.
  Vedin päälleni valkoisen t-paidan ja shortsit ja lähdin kävelemään takaisin mökkiä kohti. Voisin mennä istumaan nurmikolle ja vain olla. Ikävä pisti rintaani ja kivet paljaita jalkojani. Kohotin katseeni maasta ja huomasin jonku istuvan portaalla. Minua puistatti. Aurinko alkoi jo nousta ja värjätä taivasta kauniin keltaiseksi. Mitä ihmettä joku teki hereillä tähän aikaan? Eihän mökin pihassa ollut muita autoja kuin omani. Lähestyin istuvaa hahmoa ja tarkastelin tätä varovaisesti. Nostit katseesi maasta ja katsoit minua suoraan silmiin. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä, kun unohduin tuijottamaan sinua. Sain liikutettua jalkojani sen verran, että pääsin luoksesi ja istuin vierellesi. Katsoit minua epäröiden, aamuauringon valossa, etkä tainnut osata sanoa mitään. Hiljalleen kohotit kätesi kasvoilleni ja vedit minut lähemmäs. Suutelit huuliani pehmeästi. Minua huimasi. Tunsin kuinka pieni kyynel valui poskeltasi omalleni. Minua vihlaisi sisältä. Kaipuu oli kadonnut. Vetäydyit kauemmas. “Olin onnellinen, mitä sä luulit”, kuiskasin. “Olen onnellinen, mitä sä luulit”, sanoit.

we ♥ it

♥ Heidi

Tässä jälleen novelli, jopas olen innostunut raapustamaan näitä. Tämä tarina on nimeltään talvesta kesään.


Kaikki löytävät onnen joskus. Sitä ei tarvitse etsiä, se löytää ihmisten luo ja tekee taikansa. Joitakin onnekkaita se suosii, toiset se jättää omilleen. Jotkut luovat oman onnensa, se saattaa vaatia paljon, mutta palkitsee. Jotkut ovat täysin onnettomia, ei valoa tunnelin päässä, vastoinkäymisiä toinen toisensa perään. Me löysimme onnen - yhdessä.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin kornilta ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sinun vihreät silmäsi, minun hiekan vaaleat hiukseni. Törmäys keskellä Helsingin hälinää. Minuun törmätessäsi meinasit töytäistä minut kumoon, mutta tartuit käteeni viimehetkellä. Otteesi oli tiukka ja lämmin. Katseesi porautui silmiini, tuntui kuin olisit nähnyt suoraan lävitseni - kaikki salaisuuteni ja koko elämäni. Siinä lumipyryssä ja kylmässä viimassa pyysit minua kuumalle kaakaolle hyvittääksesi huonon ensivaikutelmasi. Vaikka olit täysin tuntematon vieras mies, jota en ollut koskaan tavannut, tiesin etten tahtonut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, joten suostuin. Menimme lähimpään kahvilaan ja sinä ostit meille kaakaot. Poskesi punoittivat pakkasen jäljiltä. Minä hytisin, vaikka oli jo lämmin. Istuimme vastakkain pienen kahvilan nurkkapöydässä. Emme sanoneet sanaakaan, sinä vain katsoit syvälle silmiini, kuin lukien tarinaani. Kylmät väreet vilistivät pitkin selkääni. Lopulta hymyilit vaisusti. “Tahdon tietää tarinasi”, sinä sanoit. Ja minä kerroin.
   Kun astuimme kahvilan ovista ulos, Helsingin ylle oli valunut pimeys. Lumesta heijastui valojen hehku. Ilma oli raikas ja viileä, tuuli puhalsi edelleen. Katsoin sinua. Jospa sinä olitkin minun pelastukseni, onnettoman onni.

Kuukaudet kuluivat, kevät tuli. Sinä olit minun kevääni. Herätit hymyn kasvoilleni, toit valon ja äänet päiviini. Kuulin lintujen laulun, näin kirkkaita värejä. Illat istuit luonani ja luit minulle iltasadun ennen kuin lähdit. Joimme kaakaota joka sunnuntai. Olin rakastanut, me olimme rakastuneita. Lämpö tulvi sisääni kerta toisensa jälkeen kun katsoin sinua. “Rakastan sinua prinsessani”, kuiskasit korvaani, jos mutristin suutani. Etäisestä katseestani tunnistit minun ajattelevan menneisyyttäni. Tuolloin tulit lähelleni ja vedit minut syliisi. Silitit hiuksiani niin kauan kunnes tiesit minun olevan kunnossa. Joskus siihen saattoi mennä koko yö. Viikko viikolta nämäkin tapaukset vähenivät. Vuoden kuluttua ne olivat kadonneet kokonaan. Minulla oli sinut ja sinulla minut, olimme yhdessä onnellisia. Katseestasi näin rakkauden, katsoit minua eri tavalla kuin kukaan muu ennen. Kukaan ei koskaan tulisi katsomaan minua niin kuin sinä. Ja se riitti.

“Hyvää vuosipäivää rakas”, kuiskasit korvaani herätykseksi. Kolme vuotta. Avasin silmäni ja näin sinut vierelläni. Sinä hymyilit ja vedit minut syliisi. Olit pehmeä ja lämmin. “Tein sinulle aamupalaa”, kerroit ylpeänä ja virnistit. “Mennäänkö keittiöön?”
  Laahasin keittiönpöydän ääreen ja istuin tuoliin. Pöydällä oli lautanen, lautanen, jolle oli asetettu kaunis sormus. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun katsoin sitä. Vilkaisin sinua ja sinä hymyilit jännittyneenä. Hymyilin rohkaisevasti. “Tahtoisitko viettää lopun elämäsi kanssani?” kysyit ujosti ja tulit lähemmäs. Hieroin silmiäni ja nyökkäsin. Sisälläni myllersi tuhansia tunteita, en saanut otetta yhdestäkään. Otit sormuksen lautaselta ja ojensit kätesi kysyvästi. Asetin vasemman käteni kädellesi ja sinä pujotit sormuksen nimettömääni. Nyt minä tiesin. Kevät oli jo ohi ja tilalle oli saapunut ikuinen kesä.

Me loimme oman onnemme.

 we ♥ it

Innostuin pitkästä aikaa oikeaan novelliputkeen! Tässä teille siis lisää luettavaa. Pian pistän myös normaalityylisiä postauksiani ;) Tässä siis novelli nimeltä aurinko.


Kuuma. Auringonsäteet lämmittivät paljasta ihoani. Haaveita toisensa jälkeen ja samalla suunnatonta onnea. Oranssien bikinieni väri piristi entisestään. Jospa elämässä oli sittenkin jotakin elettävää? Jos ei muuta niin ainakin kesä. Ja ehkä rakkaus? Oli se yksi poika. Poika, josta ei ottanut selvää. Toisaalta en itsekkään ollut varma tahdoinko mitään muuta kuin nauttia kesästä ja lämmöstä, auringosta ja tuoksuista, joita luonto oli pullollaan kesäisin. Aamun pikkutunnit täynnä linnunlaulua ja aamukastetta. En keksi kesästä yhden ainoaa asiaa, josta en pitäisi.
   Se poika pyysi minua elokuviin. Tarkoituksenani olisi auringonoton jälkeen kaunistautua ja lähteä kaupungille tapaamaan häntä. Pian voisin siis nousta terassilta ja alkaa valmistautua. Ehkäpä tämä ilta selvittäisi ajatuksiani ja käsitystäni siitä, mitä herran päässä mahtoi liikkua. Miehistä kun ei aina ottanut selvää. Ja me naiset muka olimme monimutkaisia?

Kello kuusi astuin rautatientorille odottamaan häntä. Oli yhä lämmin ja valoisaa. Hiukseni heiluivat lämpimässä kesätuulessa. Punaiset shortsini näyttivät kivoilta ruskettunutta ihoani vasten. Katselin ympärilläni hälisevää ihmismassaa. Hetken päästä erotin pojan lyhyen matkan päässä. Hän näytti todella komealta. Uusi paita?
   Elokuva oli hyvä. Poika piti minua kädestä ja silitti peukalollaan kämmenselkääni. Se tuntui mukavalta ja luonnolliselta. Pojan kanssa pystyin todella olla oma itseni. “Mennään käymään Hietsussa”, poika sanoi ja hymyili. Idea oli mielestäni hyvä, sillä oli kaunis kesäilta, enkä halunnut mennä vielä kotiin. Päätimme kävellä matkan, eihän se ollut edes pitkä. “Jos saisit päättää itselles jonkun yliluonnollisen voiman tai kyvyn, mikä se olis?” kysyin. Poika naurahti ja pohti hetken. “Haluaisin osata lentää”, hän sanoi hetken kuluttua ja virnisti. “Niin mäkin”, tunnustin. Lentäminen oli aina ollut unelmani. Kulkeminen paikasta toiseen olisi niin helppoa.
   Saavuimme rantaan. Näky oli niin kaunis, että tunsin itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Tai ehken sittenkään.. Jotakin puuttui. “Mitä sä vielä odotat?” poika kysyi ja iski silmää. Olin hämilläni. “Miten niin?” kummastelin. “Vaatteet pois! Mennään uimaan!”
   Hetkessä huomasin olevani alusvaatteisillani reisiä myöten vedessä puolialaston poika edelläni kahlaten. Hän alkoi roiskuttaa vettä päälleni. “Älä, mä kastun!” kiljuin ja kikatin. “Sä tulet joka tapauksessa kastumaan, anna kun mä vähän autan”, poika nauroi ja jatkoi. Sitten hän kahlasi luokseni, tarttui minua lanteilta ja veti mukanaan veteen. “Tyhmä mitä sä teet!” kiljuin ja nauroin katketakseni. “Yritän päästä lähemmäksi sua”, poika vastasi totisempana ja pysähtyi. En voinut olla hymyilemättä. Poika laittoi kätensä lanteilleni ja tuli ihan kiinni. Hän katsoi minua ja hymyili ujosti. Tuli kunnon elokuvahetki. Pitkiä katseita ja lämmin tunnelma, sähköä ilmassa. Sitten poika kumartui ja suuteli minua. Hän otti kasvoni käsiinsä ja suuteli pehmeästi ja pitkään. Vatsassani lensi vähintäänkin miljoona perhosta ja päätäni huimasi. “Nyt tiedän, että se olet sinä, jonka haluan”, poika sanoi. Ja nyt minä tiesin, että elämässä oli kesän lisäksi elettävänä myös rakkaus.

we ♥ it

♥ Heidi

Keväällä silitit hiuksiani ja kerroit minun olevan sinun Pocahontaksesi, intiaanityttösi.
Kesällä poimit minulle auringonkukan. "Tämä on kaunein auringonkukka, jonka olen koskaan nähnyt", sanoit ja ojensit sen minulle. Hymyilin. "Mutta silti se ei ole mitään verrattuna sinuun", kuiskasit korvaani.
Syksyn lehdet loistivat värikirjoaan. Tuuli puhalsi vielä lämpimänä ja sinä tartuit minua kädestä. "Jos tämä ei ole elämää, niin mikä sitten?" kysyit ja virnistit. Kohautin hartioitani. "Sinä olet parhainta syksyssä - pysyt lämpimänä vaikka ilma viilenee."
Tuli talvi. Satoi ensilumi, kevyttä puuterilunta. Otit sitä kinoksesta ja puhalsit hiutaleet hiuksiini. "Sinä säihkyt", huomautit hymyillen. "Ne ovat lumihiutaleet jotka säihkyvät." Sinä pudistit päätäsi ja katsoit minua totisena. "Mikään ei säihky niin kuin sinä."

Jonakin päivänä tahtoisin oikeasti olla se tyttö, joka on kauniimpi kuin auringonkukat ja säihkyy niin kuin ei mikään muu.

 we ♥ it

Kun en unta saanut päätin kirjoittaa novellintapaisen. Enjoy!

♥ Heidi

Rakkaudesta kirjoittamiseen! 2

Koko viikonlopun ajattelin poikaa. En yksinkertaisesti saanut häntä mielestäni. Ne ruskeat silmät ja se hymy. Odotin maanantain treenejä enemmän kuin yleensä, ja tiesin kyllä syyn. Koitin silti olla haaveilematta liikaa, enhän voinut olla varma, että ylipäänsä näkisin häntä enää.
  Maanantaina istuessani bussissa en pystynyt ajatella mitään muuta kuin ruskeasilmäistä poikaa. Painoin nappia ja astuin ulos bussista katse tiiviisti kengissäni, etten kaatuisi. Astuttuani iänikuiseen loskaan nostin katseeni ja siinä hän oli, suoraan edessäni. Kuinka hän tiesi millä pysäkillä jäin? "Hei", sanoin samalla kun sulin hänen katseeseensa. "Hei kaunotar", poika vastasi. Lehahdin tulipunaiseksi, tyypillistä. Poika naurahti nähdessään minussa herättämänsä reaktion. Hän ojensi kätensä ja katsoi minua kysyvästi. Sanoja ei tarvittu. Tartuin hänen käteensä lumihiutaleiden leijailessa maahan.

Seuraavan viikon ajan näin pojan kolmesti. Joka päivä kun minulla oli treenit hän oli minua vastassa bussipysäkillä. Enää en olisi halunnut kulkea junalla. Näin oli täydellistä.
   Perjantaina tulin jälleen treeneihin. Poika oli minua vastassa pysäkillä ja hymyili minulle kun astuin ulos. Jälleen hän tarjosi minulle kättään, johon minä tyytyväisenä tartuin. "Lähtisitkö kanssani treffeille?" poika aloitti keskustelun. "Mielelläni", vastasin. Poika ojensi minulle käteen lapun, jossa luki Lauantaina tällä samalla bussipysäkillä kello: 15. 

Lauantaina laittauduin parhaimmilleni. Laitoin jopa huulipunaa ja kiharsin hiukseni. Minulla ei ollut hajuakaan siitä mihin olimme menossa, mutta en antanut sen häiritä. Bussimatka tuntui menevän muutamassa minuutissa, ei puolessa tunnissa. Näin tutun pysäkin lähenevän. Siellä hän seisoi kukkakimppu kädessään. Hymyilin onnellisena jäädessäni bussin kyydistä. Tällä kertaa en jäänyt odottamaan ojennettua kättä, vaan halasin poikaa. Hän kietoi lämpimät kätensä ympärilleni ja minä hymyilin.
  Menimme meren rannalle katsomaan jäätynyttä merta. Poika tarjosi minulle suklaata ja veti minut kainaloonsa. Siellä oli hyvä olla. Minun oli hyvä olla.

Kahden kuukauden seurustelun jälkeen minulla todettiin skitsofrenia. Poikaa ei ollut olemassa, ei ollut koskaan ollutkaan. Todellisuus oli hankala ymmärtää. En ollut varma halusinko edes. Minulle määrättiin lääkkeitä, joita en olisi halunnut syödä, sillä ilman lääkkeitä olimme yhdessä. Aina silloin tällöin jätin lääkkeeni syömättä ja vietin päivän pojan kanssa. Mielessäni olimme yhdessä ja se riitti minulle, meille.

Rakkaudesta kirjoittamiseen!

Tästä se lähtee; novelli jota jatkan eteenpäin muutaman päivän ajan. Otan mielelläni vastaan mielipiteitä, olivat ne positiivisia taikkai negatiivisia :) Olkaapa hyvät.

Tylsän harmaata, mustaa ankeaa pimeyttä. Tässäkö se talvi oli? Mieluummin ottaisin ympärivuotisen kesän. Onneksi minulla oli tanssini. Istuin bussissa matkalla treeneihin. Inhosin busseja. Ne pysähtelivät liikaa ja matka oli epätasaista. Junissa oli paljon mukavempaa istua, mutta tietenkään täällä metsässä ei juna kulkenut. Painoin nappia ja bussi pysähtyi seuraavalle pysäkille. Astuin ulos loskasäähän. Voi tätä nautinnollista talvea...
  Tanssikoululle päästessäni suuntasin pukkareihin. Salin edessä istui suloinen poika, jonka olin nähnyt muutama päivä sitten kadulla. Nyt hän oli täällä. Ehkäpä hän oli jonkun täällä tanssivan poikaystävä. Pukuhuoneessa tuoksui hajuvesi. Heitin treenikassini penkille ja riisuin takin ja lapaset. Vaihdoin päälleni minishortsit, pinkin t-paidan ja säärystimet. Raahasin tavarani tanssisaliin, jonka edessä poika edelleen istui. Vilkaisin tämän ruskeita silmiä ja sain vastineeksi hymyn. Omat suupieleni nousivat koholle tavanomaisesti ja taisin hiukan punastuakin. Kuinka noloa. Asetin tavarani nurkkaan ja astelin tangon viereen venyttelmään. Huomasin pojan tuijottavan minua. Se häiritsi keskittymiskykyäni, joten yritin unohtaa hänen olemassaolonsa. Loput tunnilla käyvät tytöt ilmestyivät saliin ja tunti alkoi. Rakastin kieppua tangon ympärillä. Tunsin itseni vahvaksi ja taitavaksi. Muualla sellaista oloa en saanut aikaiseksi.

Pari päivää myöhemmin istuin jälleen bussissa. Jäin samalla pysäkillä ja astuin yhtä ankeaan loskasäähän. Käveltyäni pari minuuttia huomasin samaisen pojan kävelevän hiukan minun edelläni. Hän hidasti vauhtiaan, joten tein samoin. Katselin hänen puolipitkiä ruskeita hiuksiaan ja värillistä kaulahuvia. Hänellä oli tumman siniset pillifarkut ja ne näyttivät kivoilta hänen päällään. Yhtäkkiä astelin jo hänen vierellään, sillä hän oli hidastanut vauhtiaan entisestään. "Hei," poika sanoi ja katsoi minua ruskeilla silmillään. Punastuin. "Moi", sanoin hiljaisella äänellä ja koitin vältellä hänen katsettaan. "Tiesitkö, että olet todella kaunis ja taitava tanssimaan?" poika sanoi ja tapitti minua intensiivisesti. Pysähdyin paikoilleni ja katsoin poikaa ihmeissäni. "Mitä?"
   "Niin. Olet mielestäni todella kaunis. Ja pidän tyylistäsi tanssia", poika toisti. Olin hämilläni. "Tuota.. Kiitos paljon", änkytin ja hymyilin hänelle. Tämä oli todella outoa. Sain jalkani jälleen liikkeelle ja jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Olin niin kummissani, etten ymmärtänyt tilannetta. Tanssikoululle saapuessamme minä suuntasin pukuhuoneeseen. Tullessani ulos poika istui tanssisalin edessä ja hymyili minulle.