Heidi in wonderland: we♥it

Toivepostaus 2 - 30 + 1 faktaa itsestäni

1. Inhoan banaaneja, en siedä niitä missään muodossa

2. Olen todella empaattenin ihminen, joka silloin tällöin koituu ongelmakseni

3. Haaveeni olisi olla kirjailija, ja valmistun toimittajaksi piakkoin

4. Rakastan hajuvesiä, en lähden talosta ilman leijuvaa tuoksua

5. Rakastan edelleen Disney prinsessoja

6. Osaan heittäytyä asiaan kuin asiaan

7. Kiihdyn helposti nollasta sataan - olen toisinaan kuin hurrikaani - mutta laannun myös nopeasti

8. Olen parantumaton romantikko, ja uskon tosirakkauteen

9. Kuljin joskus täysin mustissa (oma ihana muotivillitykseni) - isäni kutsui minua muruksi (mustaruotsalainen)

10. Olen vankkumaton Jokerifani

11. Olen korviani myöten rakastunut Anssiin

12. Tomaatti ei kuulu hampurilaisen väliin - se pilaa maun

13. Olen puhelin- ja nettiriippuvainen

14. Pidän laittautumisesta (voin kyllä mennä lökäreissäkin ja ilman meikkiä ihmistenilmoille)

15. Olen Expertillä töissä koulun ohella

we♥it

16.Vielä jonakin päivänä minulla on oma Louis Vuittonin laukku

17. Olen 100% tunneihminen

18. Täytän toukokuussa 20 vuotta

19. Olen elämänasenteeltani positiivinen ihminen

20. Rakastan punaisia ja salmiakkikarkkeja, en pidä oransseista karkeista

21. Rakastan musiikkia ja olen armoton Spotifyn liikakäyttäjä

22. Ajelen suurella perheauto Mazdalla

23. Minulla oli sininen, uskollinen skootteri nimeltä Anselmi

24. Kun Anssi sanoo jotakin söpöä, hymyilen tyhmästi

25.Saan tietokoneet jumiin
26. Minulla on kamala hinku muuttaa omaan kotiin, Anssin kanssa - olen hankkinut jo varmaankin puolet tarvittavista kamppeista
27. Lempi elokuvani on suomalainen Elokuu
28. Olen 167cm pitkä
29. Yritän säästää pienestä palkastani lomarahoja minulle ja Anssille
30. Minulla on kielikoru, ja aion ottaa napakorun uudestaan
+ 1 Otan piakkoin tatuoinnin

xoxo Heidi

Vihdoin aika uudelle novellille? En tiedä onko niitä kaipailtu, mutta tässä sitä uutta.

Take my breath away

Eilen olin vielä onnellinen. Nyt kaikki tuntuu kolkolta.

Mikko lähti elämästäni jo ajat sitten. Hän jätti minut yksin. Melkein yksin. Minä olen nyt se, joka hoitaa esikoisemme. Kaksikymmentäkolmevuotiaana on aika rankkaa, kun yrittää elättää itsensä ja neljävuotiaan lapsensa aivan yksin. Ilman ketään. Mietin usein, josko antaisin hänet adoptoitavaksi, jotta hän saisi paremman elämän, mutta rakastan häntä liikaa. Hän tuo hymyn huulilleni.

Melkein vuosi sitten elämäni suunta kääntyi. Olin vienyt Kaisan päivähoitoon ja päässyt juuri töihin. Työnsin kirjakärryä viedäkseni palautetut kirjat paikoilleen. Ajatuksissani tähystin kirjaston sisäänkäynnille, josta tuli juuri sisään sinipaitainen mies. Tumps. Törmäsin kärryineni kirjahyllyyn. "Voihan nyt saatana", kirosin mielessäni ja kyykistyin keräämään pudonneita kirjoja lattialta. Tunsin kuinka häpeän puna kohosi kasvoilleni. Kasasin pieniä lasten kirjoja pinoiksi, ja aloin nostella niitä takaisin kärryyn. Hätkähdin, kun vahvan näköiset kädet tarttuivat yhteen pinoista, ja nostivat sen kärryyn. Näin pilkahduksen sinistä hihaa. Nostin katseeni kirjapinoista ja näin yläpuolellani lempeät silmät ja kauniin hymyn. Mies ojensi kätensä ja hymyili rohkaisevasti. Tartuin siihen, ja hän veti minut ylös maasta. Vihreän mekkoni helma heilahti nätisti, se hymyilytti miestä. "Kiitos paljon, olen hiukan kömpelö", sopersin nolona, ja uskaltauduin katsomaan miestä silmiin. Hän oli luultavastikin minun ikäiseni, ja vain jonkin verran minua pidempi. Miehen hymyillessä hymykuopat koristivat hänen sänkisiä poskiaan. Hän katsoi minua syvälle silmiin. "Onko teillä kirjaa kissanpennuista?" hän lopulta kysyi ja virnisti. "Tottakai on", hihkaisin, ja kuin salamana lähdin kohti eläinhyllyä. Pengoin hyllystä kissakirjan, ja ojensin sen miehelle. "Kiitos paljon", hän sanoi ja hymyili. Hymyilin takaisin, ja tunsin jälleen punan nousevan poskilleni. Tällä kertaa se oli kaino ja vieno puna. Vatsassani poreili. Palasin kärrylle, ja menin täyttämään hyllyä. Kuulin kuinka mies poistui. Katsoin ikkunasta ulos, ja näin hänen kävelevän autolleen.

Seuraavana aamuna kävelimme Kaisan kanssa päivähoitoon. Tyttö keräili matkalla kosteita käpyjä ja kiviä taskuihinsa. Hänen vaaleanpunaiset sormikkaansa tahraantuivat mudasta ja liasta. Kaisa tanssahteli edelläni kuin keijukainen välillä hiukan horjahdellen. Hymyillen kävelin hänen perässään ja haisteli syksyn tuoksuja. Korjasin punaisen mekkoni helmaa, se nousi tuulessa. Juoksin Kaisan kiinni, ja tartuin tyttö kädestä. "Noniin rakas, mitäs ajattelit tänään puuhata?" kysyin häneltä. Tyttö mietti hetken, ja pyöritteli käpyä kädessään. "Teen lumihiutaleen, niin kuin Seita", hän lopulta vastasi. "Osaako Seita tehdä lumihiutaleita?" kysyin hämmästyneenä. "Osaa. Se leikkaa niitä ohuesta paperista. Katsoin eilen vieressä. Seita lupasi opettaa tänään", Kaisa vastasi. Seita oli Kaisan paras kaveri. He olivat saman ikäisiä, ja leikkivät aina yhdessä. Olin usein ottanut Seitan meille leikkimään Kaisan kanssa, ja toisinaan Seitan vanhemmat tekivät samaa.

Talutin Kaisan päivähoidon ovista sisään ja riisuin työtön takin ja pipon. Laitoin ne naulakkoon ja suukotin Kaisaa otsalle. "Pidä hauskaa nuppuseni", sanoin ja lähdin töihin. Syksyn tuuli lämmitti vielä hiukan. Lehdet alkoivat ja punertaa ja kellertää. Minua hymyilytti. Töihin päästyäni minua odotti suuri kasa palautettuja kirjoja valmiina lajiteltaviksi. Aloin hommiin.

Ruoka tauko lähestyi. Kyykistelin tiskin takana ja etsiskelin kirjekuoria. Mihin hemmettiin olinkaan ne taas laittanut. "Olisiko teillä kirjoja koiranpennuista?" tuttu ääni kysyi. Ponkaisin säikähdyksestä pystyyn. Edessäni näin sinipaitaisen miehen. Tänään hänellä oli vihreä paita. "On meillä, odotas kun haen", sanoin hymyillen ja liitelin eläinhyllylle. Valitsin kaksi kirjaa koiranpennuista, ja palasin takaisin tiskille. "Tässähän nämä parhaat olisivat", sanoin ja näytin kahta kirjaa. "Juu, minä otan ne", mies sanoi ja ojensi kirjastokorttinsa. Johannes. En ollut eilen saanut tietää hänen nimeään, sillä mies oli käyttänyt itsepalvelutiskiä. Ojensin kirjat ja kuitin miehelle ja hymyilin. "Kiitos, ja mukavaa päivän jatkoa", Johannes kiitti hymyillen ja lähti. Loppu päivä meni nopeasti. Lainasin minulle ja Kaisalle uusimman Disney elokuvan, ja kotimatkalla ostin meille rusinoita ja pähkinöitä. Kotona käperryimme yhdessä vilttiin ja katsoimme jännittyneinä elokuvan. Elokuva päätyttyä Kaisa oli niin väsynyt, että kannoin hänet sänkyyn. Kampasin tytön pitkät hiukset ja letitin ne kiinni. Siinä vaiheessa Kaisa tuhisi jo syvässä unessa.

Kaisa ei tahtonut syödä aamupuuroaan. Jouduin komentamaan turhan tiukasti, ja minulle tuli paha mieli. Pyysin tytöltä anteeksi ja annoin tilalle jugurttia. Joskus olen liian kiltti, tiedän sen. Vedin ylleni keltaisen mekon ja lähdimme liikkeelle. Päiväkodin ikkunassa komeili Kaisan tekemä lumihiutale. Tyttö oli niin ylpeä, että hyppi onnesta.

Työpäivä tuntui etenevän hitaasti kuin mikä. Ehdin jopa pyyhkiä pölyjä ja lakaista sisäänkäynnin. Kirjasto oli niin pieni, ettei kävijöitä juossut ovista ja ikkunoista. Lopulta oli jo iltapäivä. Kasasin tavarani ja hain takkini. Katsoin ikkunasta ja näin Johanneksen tulevan. Työnsin takin tiskin alle ja tunsin kuinka typerä hymy levisi kasvoilleni. Hän käveli tiskille ja laski siihen kissa- ja koirakirjat. Tänään hänellä oli yllään punainen paita. "Olisko teillä kirjoja kilpikonnista?", hän kysyi ja virnisti. Näytin miettivältä. "Niitä meillä ei taida olla, joten varataanko toisesta kirjastosta?" kysyin. Johannes nyökkäsi. Varasin kirjan ja kerroin sen saapuvan lähipäivinä. "Olisitko tarvinnut jotakin muuta?" kysyin ystävällisesti, ja hymyilin kuin mikäkin idiootti. Mies nyökkäsi melkeinpä totisen näköisenä. "Olisiko teillä kirjoja kaneista?", hän kysyi pilke silmäkulmassaan. Naurahdin. "Onhan meillä, odota hetki niin haen." Kävelin jälleen eläinhyllylle ja palasin kanikirja mukanani. "No tässähän tämä, kelpaako?" Mies nyökkäsi hymyillen ja ojensi kirjastokorttinsa. Sitten hän lähti. Otin hänen palauttamansa kirjat ja lähin viemään niitä paikoilleen. Nostettuani ensimmäisen kirjan hyllyyn jalkoihini putosi paperinpala. Kumarruin nostamaan paperin, ja taittelin sen auki.

Olet päivieni tuoksuvat kukkaset. Lähtisitkö kahville kanssani?

Kirjat putosivat otteestani lattialle. Perhoset vatsassani räpiköivät kiivaasti. Vatsassani poreili. Minua pyydettiin ulos! Olin viimeksi ollut miehen kanssa romanttisissa merkeissä monta vuotta sitten, Mikon kanssa. Eikä sekään niin romanttista koskaan ollut. Hymyni oli levinnyt korviin. Pyörittelin jalkojani innoissani. En tiedä miksi tein niin, tunsin itseni niin typeräksi. Leijuin takaisin tiskille, nappasin takkini ja lähdin kävelemään kohti Kaisan päivähoitopaikkaa.

Johanneksen kirjastokäynnit jatkuivat viikkoja. Kävimme kahvilla kolmesti. Ensimmäinen kerta minua jännitti hirmuisesti. Mietin uskaltaisinko kertoa Kaisasta. Kuka tahtoisi yksinhuoltajaäidin.. Kun aloimme keskustella, tunsin oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Lämmin tunne levisi koko kehooni. Lopulta uskaltauduin kertomaan Kaisasta. Reaktio oli jotakin aivan muuta, kuin olin odottanut. "Ihanaa! Mikä hänen nimensä on?" Johannes kysyi. Hänen silmistään kiilsi aito kiinnostus ja ilo. Hän hymyili kaiken aikaa katsoessaan minua, enkä minäkään pystynyt olla hymyilemättä. Hänen vaaleat hiuksensa kihartuivat hiukan, hän oli antanut niiden kasvaa takaa hiukan pidemmiksi. Minun teki niin vietävästi mieli ujuttaa sormeni hänen hiuksiensa lomaan. Tämä oli pelottavaa. Minusta oikeasti tuntui, että hän oli se oikea.

Aloimme tapailla. Toin Johanneksen kotiin. Kaisa oli innoissaan. Hän tahtoi heti esitellä lempi Barbiensa ja prinsessakirjansa. Hän näytti suosikkikäpynsä ja unikaverinsa. Johannes kiersi uskollisesti Kaisan huoneen nurkasta toiseen, ja seurasi kuinka tyttö esitteli jokaisen tärkeän esineensä. Lopulta sain heidät olohuoneeseen ja keräännyimme sohvalle katsomaan Madagascaria. Kaisa naposteli pähkinöitä ja me maistelimme viiniä. Johannes veti minut kainaloonsa, ja silitteli hellästi kylkeäni. Oloni oli niin autuaan onnellinen ja turvallinen. Hän tuoksui niin hyvältä. Olisin voinut jäädä tähän ikuisuudeksi. Sinä iltana Johannes jäi yöksi. Sain tuntea miehen läheisyyden ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Se oli herkkää, lämmintä, täynnä tunteita. Lopulta nukahdin onnellisena vasten hänen paljasta rintaansa.

Puolenvuoden jälkeen istuin vessan lattialla ja nojasin päätä käsiini. Puristin pientä valkoista kapistusta käsissäni ja odotin. Vielä kaksi minuuttia. Käteni vapisivat ja minua kylmäsi. Reagoin aina näin, kun oli jokin todella stressaava tilanne. Hypistelin testiä, ja yritin olla katsomatta siinä olevaa näyttöä. "Hengitä rauhallisesti", komensin itseäni ja yritin tasata hengitykseni siinä onnistumatta. Kyttäsin kelloa vauhkona. Kaksi minuuttia. Käänsin raskaustestin ympäri ja katsoin näyttöä. Positiivinen.

Olimme olleet yhdessä melkein vuoden. Oli torstai. Johannes tuli tavalliseen tapaansa meille, ja toi mukanaan piirretyn. Kaisa takertui miehen lahkeeseen, heti tämän astuttua asuntoon. Katsoin Johannesta silmiin. Tiesin, että hän näki heti, että jokin oli vikana. Sisälläni myllersi, minuun sattui niin. En meinannut saada henkeä, enkä tiennyt miten esittää pikku Kaisalle, että kaikki oli hyvin. Että pikkusisko oli lähtenyt jo taivaaseen. Kaisa oli ollut niin innoissaan uutisen kuultuaan. Hän oli suunnitellut pukevansa vauvan nukenvaatteisiin, ja lukevansa tälle iltasadun joka ilta, kunhan oppisi lukemaan. Johannes ryntäsi luokseni ja otti minut syliinsä. Hän silitti päätäni. "Mikä on rakas?" hän kuiskasi lempeästi. Kuulin hänen äänestään, että hän oli huolissaan. "Vauva", sain nyyhkytettyä. Johannes jäykistyi. Hän puristi minut rintaansa vasten niin lujaa, etten meinannut saada henkeä. "Kaikki järjestyy", hän kuiskasi, suukotti minua otsalle ja päästi irti. Hän painoi katseensa maahan, ja lähti ovet paukkuen ulos. Kaisa katsoi minua hätääntyneenä. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Mitä juuri tapahtui? Mihin hän meni? Tämä ei ollut Johanneksen tapaista. Ja juuri kun minä tarvitsin häntä enemmän kuin koskaan..

En kuullut Johanneksesta sinä iltana mitään. Hän ei vastannut viesteihini. Nyt en ole syönyt koko päivänä muuta kuin yhden suklaariisikakun, jonka Maria antoi kun näki minun itkevän. Siitäkin on jo monta tuntia, se oli aamulla kun tulin töihin. Sen jälkeen en ole niellyt mitään. Yöni vietin pyörien levottomasti, täristen hillittömästi ja väristen kylmästä. Pahoinvointini oli ylitsepääsemätöntä. Ajaessani autoa sain paniikkikohtauksen. Tai ehkä se oli vain pelkkää itkua ja tajutonta hengenhaukkomista, ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja epätoivoa. En tiedä. Minua vitutti olla näin nolo.

Kävin lenkillä huomatakseni kuntoni huonontuneen entisestään. Tahtoisin laihtua ja näyttää hyvältä, olla täydellinen vaimo ja mahtava kirjastotäti, joka piristäisi kaikkien päivää. Saanhan minä ammatissani usein ihmiset hymyilemään, mutta ole vain se kirjastotäti. Tai kirjastotyttö ehkä paremminkin, näytän niin nuorelta. Tahtoisin olla enemmän. Tosiasia on se, että yritän kaikkeni, mutta olen niin turha. Olen vain se nainen, joka teki kaiken väärin.

Käperryin peiton alle. Olo oli niin ahdistava, että olisin yksinkertaisesti tahtonut kuolla. Olin vienyt Kaisan hoitoon äidilleni. En tahtonut hänen näkevän äitiään näin huonona. Itkukohtaus toisensa jälkeen seurasivat päivääni. Näytin kuolleelta. Johannes oli poissa. Vauva oli poissa. En voinut ymmärtää. Tämä ei ollut ollenkaan Johanneksen tapaista.. Oliko hän nyt lopullisesti poissa? Ajatus vihlaisi sisintäni. "Minä en pysty tähän", vaikeroin ja käärin itseni peittoon uuden itkuaallon saattelemana.

Aamulla pakotin itseni ylös sängystä. Päätin mennä töihin. Puin päälleni vihreän mekkoni ja lähdin. Kirjastolla oli hiljaista. Olin aivan yksin. Jouduin silloin tällöin mennä takahuoneeseen nyyhkyttämään, oloni oli karmiva. En voinut käsittää miksi olin edes tullut töihin. Hätkähdin, kun kirjaston kelloa soitettiin tiskillä. Kasasin itseni ja raahauduin tiskille. Siellä seisoi postinkantaja kukkakimppu kädessään. Ruusut olivat sinisiä, punaisia, sekä keltaisia, ja keskellä kaikkia oli yksi suuri vihreä ruusu. Olin hämilläni. "Nämä ovat sinulle", postin kantaja sanoi hymyillen, ja ojensi ruusut ja niihin kiinnitetyn viestin minulle. Otin ruusut ihmeissäni vastaan ja puristin niitä rintaani vasten. Odotin, että posteljooni lähti, ja riuhtaisin kortin irti.

Olet elämäni prinsessa ja päivieni tuoksuvat kukkaset. Love my princess forever and ever. Anna anteeksi. Jos tahdot, nähdään kahvilassamme kello neljä. J

Jalat meinasivat pettää altani. Kello tuli puoli neljä. Minun oli ehdittävä. Juoksin takahuoneeseen, ja nappasin takkini mukaan. Ruusut kädessäni lähdin pinkomaan kohti ostoskeskusta. Vihreän mekkoni helma lepatti tuulessa, kun minä juoksin minkä kerkesin. Ahdistus painoi rintaani, mutta se ei ollut enää mitään aiempaan tuskaan verrattuna. Oli ryömi jo takaisin omalle paikalleen. Olin odotusta täynnä. Saavuin ostoskeskuksen oville ja kipitin liukuportaisiin. Päässäni pyöri vai yksi ajatus "minun on nähtävä Johannes". Kello tuli neljä, kun pääsin kahvilan tiloihin. Näin Johanneksen nurkkapöydässä sininen paita yllään, ja vihreä ruusu kädessään. Kopistelin kohti pöytää. Minut nähdessään hän nousi seisomaan, katseessaan pelkoa ja samalla helpotusta siitä että olin tullut. En tiedä odottiko hän minun lyövän, sillä kun painauduin hänen syliinsä kyyneleet silmissäni, hän hätkähti yllättyneenä ja puristi vahvat kätensä ympärilleni. "Anteeksi rakas, en olisi koskaan saanut jättää sinua yksin. Olet kaikkeni", Johannes kuiskasi korvaani. Tunsin kuinka kyynel tipahti otsalleni, hän itki. Oloni oli turvallinen, olin jälleen hänen sylissään. Sitten hän vetäytyi hiukan, ja katsoi minua syvälle silmiin. Hymyillen hän tarttui pöydällä olevaan ruusuun ja ojensi sen minulle. Vihreän ruusun päälle oli ripoteltu kimalletta, ja se oli koristeltu kultaisella nauhalla. Kultaiseen nauhaan oli kiinnitetty jotakin. Ennen kuin ehdin ymmärtää mitä se oli, Johannes tarttui leukaani varovasti, ja kohotti kasvoni häntä kohti. "Elina, tuletko vaimokseni?", hän kysyi arasti. Kyyneleet kohosivat silmiini ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Nyökyttelin innoissani enkä meinannut saada sanaa suustani. "Tulen, voi kyllä minä tulen", nyyhkytin ja heittäydyin Johanneksen kaulaan. Hän suuteli minua pitkään ja intohimoisesti, kunnes irrotti sormuksen kultanarusta, ja asetti sen nimettömääni. Hymyni levisi korviin. "Voiko hymyä saada enää leveämmäksi?" hän kysyi virnistäen, ja minä pudistin päätäni.

Rakastan sinua.