Jälleen kerran, elän erilaisia aikoja. Unelmoin edelleen, mutta ajoittain kaamos kiskoo minut mukanaan pimeyteen. Joskus valoisaan tulevaisuuteen uskominen tuntuu lähes mahdottomalta. Kahden työn tekeminen väsyttää ja hajottaa minua hullun lailla vapaapäivien huvetessa lähes olemattomiin. Kuitenkin helpompi ja tasapainoisempi arki siintää jossakin tulevaisuudessa. Eihän lentokentän 40 tunnin ylityöt kolmeen viikkoon, ja Expertin vuorot siihen lisäksi, kuulosta hirmuisen levolliselta touhulta. Mutta uskon siihen, että tämä rauhoittuu.
Jälleen kerran olen saanut sekoitettua kuvioni, ja satutettua ihmistä, jota en koskaan eläessäni olisi halunnut satuttaa. Vaikka oloni tämän kaiken sotkuisen sumun jälkeen on helpompi, on se samalla moninkertaisesti sekavampi ja usvaisempi. Mitä näissä pyörremyrskyjen sekoittamissa vahvoissa tunnetiloissa kuuluisi tehdä niin, ettei ketään satu? Sulkeutua itseensä, ja olla kertomatta kenellekään siitä, mitä todella pään sisällä liikkuu? Vai kenties jakaa kaikki maailmalle, tai edes niille, joilla on oikeus niistä tietää? Joka tapauksessa uskon, että sielu, johon eniten sattuu, on minun. Tämä saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta sitä se ei ole, sillä se olen minä, joka jää kuvioiden ulkopuolelle nuolemaan näppejään.
"Jos se mokaa niin sä tiedät mis oon. Ei kai mikään tääl niin lopullist oo."
Huhtikuussa, kuukausia sitten, luulin tehneeni oikean ratkaisun. Kesällä se osoittautui vääräksi, ja sain uuden mahdollisuuden todistaa olevani kaiken sen arvoinen. Jostakin kumman syystä tilanne kuitenkin lipui käsistäni, ja nyt olen jälleen kerran menettämässä enemmän kuin haluaisin. Nyt joku muu on saamassa onnen, joka joskus oli melkein minun. Tiedän tämän olevan naurettavaa tajunnan virtaa, joka monellekaan ei merkitse mitään. Toivon silti tämän herättävän ajatuksia teissä, jotka kamppailette ehkäpä hankalien päätösten parissa. Jos en muuta ole vuoden sisällä oppinut, niin sen, että elää tulee täysillä. En antaisi enää yhdenkään oikealta tuntuvan mahdollisuuden mennä ohitseni. Tartun jokaiseen hetkeen, kuin viimeiseen oljenkorteen. Jos jokin tuntuu oikealta, tartun siihen - tuli sattumaan taikka ei. Sillä jos elämässä varoo kipua, ei mitään voi saavuttaa. Mieluummin pohdin myöhemmin "minä ainakin yrtin ja tein kaikkeni", kuin "minun olisi pitänyt yrittää, ja antaa itsestäni enemmän."
Tällä hetkellä minusta nimittäin tuntuu, että minun olisi pitänyt antaa itsestäni enemmän, mutta juuri nyt se taitaa olla liian myöhäistä. Näinä kaikkina kaamoksen pimeinä hetkinä olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minulla on perheeni. Tiedän monen ystäväni ihmettelevän sitä, kuinka hyvät välit minulla on perheeseeni. He ovat voimavarani, josta en koskaan luopuisi. Sillä loppu peleissä, mitä minä edes olisin tällä hetkellä ilman perhettäni.
kuvat we♥it
"Kun haluun blaadaa, niin blaadaan. Jos haluun kaataa, niin kaadan."
xoxo Heidi
