Heidi in wonderland: Vieläkö näen unia

Todistaakseni että olen yhä elossa, päätin kirjoittaa novellin. Saatan vielä muokkallai sitä, mutta tässä on ensimmäinen versio. Kertokaa mitä pidätte!

”Vieläkö olet nähnyt niitä unia?” kysyit ja katsoit kulmiesi alta. Katseesi kertoi sinun tietävän vastaukseni, mutta sinun oli silti kysyttävä samaa kerran viikossa. Nyökkäsin.

”Edelleen joka lauantai”, totesin viileästi. Toinen kulmakarvasi kohosi ja suusi aukesi raolleen valmiina kysymään lisää. ”Ja herään kello 02.02”, lisäsin ennen kuin ehdit kysyä. Tuntui turhalta käydä tämä sama keskustelu viikoittain, mutta jotkut uskoivat siitä olevan hyötyä. Itse en kyseistä hyötyä ollut vielä huomannut, mutta enhän ollut asiantuntija. ”Siitä on nyt 234 päivää”, mumisin hihaani ja tuijotin parkettia. Näin sivusilmällä sinun liikahtavan. Kohta kysyisit mitä ajattelin asiasta. Voisin vastata ennen kuin ehdit kysyä, mutten jaksa.

”Mitä ajattelet asiasta tällä hetkellä?” kysyit ja tapitit minua asiallisesti. Kohautin harteitani ja ynähdin. Myttäsin nenäliinan kädessäni ruttuun ja yritin suoristaa sen. Mikään ei tulisi muuttumaan. Istuisin täällä vielä vuodenkin päästä. Tai kolmen vuoden.

”Vihloo. Särkee. Jomottaa. Rintaa puristaa eikä henki kulje niin kuin ennen. Mietin helpottaako tämä koskaan, ja olen aika varma ettei helpota”, kuiskasin. Huomasin jälleen hierovan sormusta vasemmassa nimettömässäni. Sisälläni muljahti ikävästi, ja päästin irti sormuksesta. Epävarmuus repi minua palasiksi. Kaipasin häntä niin paljon, päivä päivältä enemmän, enkä tiennyt missä hän oli. Kukaan ei tiennyt. Vuosi sitten maailmanrauhaa halajava pellavapääni oli kiskonut päälleen maastokuvioiset housut ja takin, ja astunut lentokoneeseen. Silloin uskoin hänen palaavan puolenvuoden kuluessa niin kuin oli tarkoitus. Hänen päätöksensä lähteä rauhanturvaajaksi pelotti minua, mutta tiesin sen tekevän hänet onnelliseksi, joten en yrittänyt estellä. Hän sai yrittää pelastaa maailmaa. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat kurjilta, sillä odotin hänen tekstiviestejään kuin kuuta nousevaa, eikä niitä todellakaan tullut usein. Ei edes joka kerta kun kuu nousi taivaalle. Viestien silloinen odottaminen ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna jokapäiväiseen odotukseeni, joka piinasi minua unissanikin. Se ei jättänyt minua rauhaan hetkeksikään.

Havahduin ajatuksistani kun sinä yskähdit. ”Jatketaanpa unistasi. Ovatko ne muuttuneet ollenkaan lähiaikoina?"

Kyllä ne olivat. En vain tiennyt uskalsinko myöntää sitä, sillä muutokset pelottivat minua entisestään. ”Istun sen ravintolan nurkkapöydässä – yksin. Pöydällä on kynttilä, jonka liekki lepattaa hennosti. Pälyilen ympärilleni lähes tyhjässä ravintolassa. Käteni hikoavat ja koitan hangata niitä hameeni helmaan samalla kun vilkuilen vastakkaisella seinällä olevaa kelloa. Tarjoilija tulee kysymään odotanko yhä. Nyökkään ja hän poistuu. Vahtaan kelloa, se tulee kahdeksan. Pian näen tutun hahmon kävelevän kohti. Se on hän, valkoinen neule päällään. Hän näyttää siistiltä ja huolitellulta, hiukset geelillä laitettuna, kello kädessä. Hän istuu eteeni ja hymyilee yhtä lumoavasti kuin aina, ja tarttuu käteeni. Samalla hetkellä tarjoilija tuo pöytään spagettiannoksen ja kaksi viinilasia. Kynttilän liekki lepattaa edelleen. Hän kahlitsee minut katseellaan ja tiukentaa otettaan. En kaipaa sanoja, eikä hänkään. Lämpö kulkee lävitseni, kun hän sipaisee kämmenselkääni. Sitten hän irrottaa toisen kätensä, ja työntää sen taskuunsa. Taustalla musiikki voimistuu, se on hempeää ja hivelee ilmaa ympärillämme. Tuntuu kuin tunnit kuluisivat, vaikka kuluu vain muutama sekunti. Hän ottaa käden taskustaan ja polvistuu eteeni. Henkeni salpautuu, kun hän vetää esille sormuksen. ”Teetkö minusta maailman onnellisimman miehen, ja tulet vaimokseni?” hän kysyy. Nyökkään liikuttuneena, en saa sanaa suustani. Hän työntää sormuksen nimettömääni hitaasti, ja silittää kättäni. Hänen silmänsä ovat kostuneet, mutten ehdi sanoa mitään, kun maa allamme alkaa täristä. Erehdyn katsomaan viereistä pöytää, ja kun katseeni palaa häneen, on hänellä päällään maastounivormu, ja katse lasittunut. Ravintolan seinät murtuvat ja lattia rakoilee. Maa tärähtää ja kaadun lattialle. Otteeni hänen kädestään irtoaa, enkä saa enää tartuttua häneen. Hän yrittää saada minusta otetta, muttei onnistu. Mies mustassa kaavussa ilmestyy hänen taakseen, ja tarttuu kiinni jalkaan. Yritän huutaa, mutta minusta ei lähde ääntää. Hän katoaa silmistäni. ”Sinulla ei ole hätää, sillä olen aina luonasi”, kuulen hänen sanansa viimeisenä, ja herään hikisenä sängyssäni.” Minua puistattaa ja huomaan vapisevani. Hän on poissa. Hetki jona sain puhelun hänen katoamisestaan, muutti elämäni täysin. Hääpuku vaatekomerossamme odotti kesää, mutta tärkein puuttui. Mitä tein hääpuvulla jos kihlattuni puuttui?

”Näkyikö päivämäärää tällä kertaa missään?” kysyit. Pudistin päätäni. Toinen helmikuuta. Päivä jona olit kosinut minua.

Puhelin kädessäni alkoi täristä. Tuntematon numero. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olisiko se tämä? Ruumis olisi löydetty? Vai mies elossa? Sinä katsoit minua rohkaisevasti. Nostin puhelimen korvalleni ja vastasin ääni väristen. ”Neiti Aroniitty?”, kuului puhelimesta tuntemattoman miehen ääni. Ynähdin. ”Miehenne on löytynyt. Saatte hänet kotiin vuorokauden sisällä.” En saanut henkeä ja silmissäni sumeni. Seuraavana hetkenä makasin maassa tajuttomana.

Ilma oli lämmin, eikä taivaalla näkynyt yhtäkään pilveä. Minun ylläni valkoista hattaraa, hän tyylikkäässä mustassa. Kuiskatessani ”tahdon” tiesin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan pelätä, sillä kaikki mitä tarvitsin seisoi edessäni, eikä ollut lähdössä minnekään.