Harhakuvia?

Ikuinen vanhapiika. Olen tullut mietteissäni lopputulokseen, että se on kohtaloni. Olen aina ajatellut, että tuolla jossakin on se oikea, se minua varten luotu sielunkumppani. Mies jonka kanssa minulla on hauskaa, jonka sylissä voin itkeä. Mies joka huomioi minua, ja arvostaa minua juuri sellaisena kun olen. Mutta taidan vain olla naiivi ja lapsellinen prinsessasatujen kasvattama romantikko, joka alkaa ymmärtää, että tuo kaikki johon ennen uskoi on pelkkää hölynpölyä.

Katson pariskuntien ympärilläni eroavan ja palaavan yhteen, ja jälleen eroavan. Itse olen vain ja odotan ihmeen tapahtuvan. Olen saanut nähdä sammakoita, jotka eivät suudelman jälkeen muutukaan prinsseiksi. Olen kokenut mukavien miesten huomaavaisen kohtelun, mutta huomannut heidän olevan minulle vain ystäviä. Olen löytänyt onnen, joka muuttui pettymykseksi ja päättyi kyyneliin. Joten minä vain olen, ja odotan jotakin olematonta.

Lentokentän tupakkakopissa on hiljaista. Edessäni aukeaa suuri aukea, kaunis auringonlasku viileässä kesäillassa ja muutama hassu lentokone. Kuulokkeista soi hiljalleen rauhallinen musiikki, joka yhdessä näkymän kanssa lumoaa minut täysin. Voisin jäädä tähän ikuisuudeksi pohtimaan elämän haikeita saloja. Mitkä asiat tapahtuvat vain saduissa, mitkä puolestaan oikeassa elämässä? Milloin olla tyytymättä siihen mitä on, ja päättää tavoitella parempaa?

Kaiken tämän pohdinnan keskellä palautan mieleeni täydellisimmän pariskunnan jonka tiedän. En ole koskaan kuullut heidän riitelevän, korkeintaan ärähtävän paineen alla. Edelleen vuosien yhdessäolon jälkeen näen heidän todella rakastavan toisiaan täysin estoitta. 25.7 koittaa heidän 22. hääpäivänsä. Tämän onnistumisen ja onnen nähdessäni tahdon silti vielä yrittää uskoa. Jos vanhempani saavuttivat sen, ehkä minäkin vielä löydän onneni, vaikkei se olisikaan suoraan Prinsessa Ruususesta.

xoxo Heidi