Rakkaudesta kirjoittamiseen! 2

Koko viikonlopun ajattelin poikaa. En yksinkertaisesti saanut häntä mielestäni. Ne ruskeat silmät ja se hymy. Odotin maanantain treenejä enemmän kuin yleensä, ja tiesin kyllä syyn. Koitin silti olla haaveilematta liikaa, enhän voinut olla varma, että ylipäänsä näkisin häntä enää.
  Maanantaina istuessani bussissa en pystynyt ajatella mitään muuta kuin ruskeasilmäistä poikaa. Painoin nappia ja astuin ulos bussista katse tiiviisti kengissäni, etten kaatuisi. Astuttuani iänikuiseen loskaan nostin katseeni ja siinä hän oli, suoraan edessäni. Kuinka hän tiesi millä pysäkillä jäin? "Hei", sanoin samalla kun sulin hänen katseeseensa. "Hei kaunotar", poika vastasi. Lehahdin tulipunaiseksi, tyypillistä. Poika naurahti nähdessään minussa herättämänsä reaktion. Hän ojensi kätensä ja katsoi minua kysyvästi. Sanoja ei tarvittu. Tartuin hänen käteensä lumihiutaleiden leijailessa maahan.

Seuraavan viikon ajan näin pojan kolmesti. Joka päivä kun minulla oli treenit hän oli minua vastassa bussipysäkillä. Enää en olisi halunnut kulkea junalla. Näin oli täydellistä.
   Perjantaina tulin jälleen treeneihin. Poika oli minua vastassa pysäkillä ja hymyili minulle kun astuin ulos. Jälleen hän tarjosi minulle kättään, johon minä tyytyväisenä tartuin. "Lähtisitkö kanssani treffeille?" poika aloitti keskustelun. "Mielelläni", vastasin. Poika ojensi minulle käteen lapun, jossa luki Lauantaina tällä samalla bussipysäkillä kello: 15. 

Lauantaina laittauduin parhaimmilleni. Laitoin jopa huulipunaa ja kiharsin hiukseni. Minulla ei ollut hajuakaan siitä mihin olimme menossa, mutta en antanut sen häiritä. Bussimatka tuntui menevän muutamassa minuutissa, ei puolessa tunnissa. Näin tutun pysäkin lähenevän. Siellä hän seisoi kukkakimppu kädessään. Hymyilin onnellisena jäädessäni bussin kyydistä. Tällä kertaa en jäänyt odottamaan ojennettua kättä, vaan halasin poikaa. Hän kietoi lämpimät kätensä ympärilleni ja minä hymyilin.
  Menimme meren rannalle katsomaan jäätynyttä merta. Poika tarjosi minulle suklaata ja veti minut kainaloonsa. Siellä oli hyvä olla. Minun oli hyvä olla.

Kahden kuukauden seurustelun jälkeen minulla todettiin skitsofrenia. Poikaa ei ollut olemassa, ei ollut koskaan ollutkaan. Todellisuus oli hankala ymmärtää. En ollut varma halusinko edes. Minulle määrättiin lääkkeitä, joita en olisi halunnut syödä, sillä ilman lääkkeitä olimme yhdessä. Aina silloin tällöin jätin lääkkeeni syömättä ja vietin päivän pojan kanssa. Mielessäni olimme yhdessä ja se riitti minulle, meille.