Heidi in wonderland

Tässä jälleen novelli, jopas olen innostunut raapustamaan näitä. Tämä tarina on nimeltään talvesta kesään.


Kaikki löytävät onnen joskus. Sitä ei tarvitse etsiä, se löytää ihmisten luo ja tekee taikansa. Joitakin onnekkaita se suosii, toiset se jättää omilleen. Jotkut luovat oman onnensa, se saattaa vaatia paljon, mutta palkitsee. Jotkut ovat täysin onnettomia, ei valoa tunnelin päässä, vastoinkäymisiä toinen toisensa perään. Me löysimme onnen - yhdessä.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin kornilta ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sinun vihreät silmäsi, minun hiekan vaaleat hiukseni. Törmäys keskellä Helsingin hälinää. Minuun törmätessäsi meinasit töytäistä minut kumoon, mutta tartuit käteeni viimehetkellä. Otteesi oli tiukka ja lämmin. Katseesi porautui silmiini, tuntui kuin olisit nähnyt suoraan lävitseni - kaikki salaisuuteni ja koko elämäni. Siinä lumipyryssä ja kylmässä viimassa pyysit minua kuumalle kaakaolle hyvittääksesi huonon ensivaikutelmasi. Vaikka olit täysin tuntematon vieras mies, jota en ollut koskaan tavannut, tiesin etten tahtonut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, joten suostuin. Menimme lähimpään kahvilaan ja sinä ostit meille kaakaot. Poskesi punoittivat pakkasen jäljiltä. Minä hytisin, vaikka oli jo lämmin. Istuimme vastakkain pienen kahvilan nurkkapöydässä. Emme sanoneet sanaakaan, sinä vain katsoit syvälle silmiini, kuin lukien tarinaani. Kylmät väreet vilistivät pitkin selkääni. Lopulta hymyilit vaisusti. “Tahdon tietää tarinasi”, sinä sanoit. Ja minä kerroin.
   Kun astuimme kahvilan ovista ulos, Helsingin ylle oli valunut pimeys. Lumesta heijastui valojen hehku. Ilma oli raikas ja viileä, tuuli puhalsi edelleen. Katsoin sinua. Jospa sinä olitkin minun pelastukseni, onnettoman onni.

Kuukaudet kuluivat, kevät tuli. Sinä olit minun kevääni. Herätit hymyn kasvoilleni, toit valon ja äänet päiviini. Kuulin lintujen laulun, näin kirkkaita värejä. Illat istuit luonani ja luit minulle iltasadun ennen kuin lähdit. Joimme kaakaota joka sunnuntai. Olin rakastanut, me olimme rakastuneita. Lämpö tulvi sisääni kerta toisensa jälkeen kun katsoin sinua. “Rakastan sinua prinsessani”, kuiskasit korvaani, jos mutristin suutani. Etäisestä katseestani tunnistit minun ajattelevan menneisyyttäni. Tuolloin tulit lähelleni ja vedit minut syliisi. Silitit hiuksiani niin kauan kunnes tiesit minun olevan kunnossa. Joskus siihen saattoi mennä koko yö. Viikko viikolta nämäkin tapaukset vähenivät. Vuoden kuluttua ne olivat kadonneet kokonaan. Minulla oli sinut ja sinulla minut, olimme yhdessä onnellisia. Katseestasi näin rakkauden, katsoit minua eri tavalla kuin kukaan muu ennen. Kukaan ei koskaan tulisi katsomaan minua niin kuin sinä. Ja se riitti.

“Hyvää vuosipäivää rakas”, kuiskasit korvaani herätykseksi. Kolme vuotta. Avasin silmäni ja näin sinut vierelläni. Sinä hymyilit ja vedit minut syliisi. Olit pehmeä ja lämmin. “Tein sinulle aamupalaa”, kerroit ylpeänä ja virnistit. “Mennäänkö keittiöön?”
  Laahasin keittiönpöydän ääreen ja istuin tuoliin. Pöydällä oli lautanen, lautanen, jolle oli asetettu kaunis sormus. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun katsoin sitä. Vilkaisin sinua ja sinä hymyilit jännittyneenä. Hymyilin rohkaisevasti. “Tahtoisitko viettää lopun elämäsi kanssani?” kysyit ujosti ja tulit lähemmäs. Hieroin silmiäni ja nyökkäsin. Sisälläni myllersi tuhansia tunteita, en saanut otetta yhdestäkään. Otit sormuksen lautaselta ja ojensit kätesi kysyvästi. Asetin vasemman käteni kädellesi ja sinä pujotit sormuksen nimettömääni. Nyt minä tiesin. Kevät oli jo ohi ja tilalle oli saapunut ikuinen kesä.

Me loimme oman onnemme.

 we ♥ it